Lahden kaupunginteatteri: Astoria

Johannes Wilenius<br />Astoria sijoittuu Saksan miehittämään Unkariin toisen maailmansodan loppuvaiheessa. Pirjo Aittomäki esittää Astoria-hotellin vieraita viihdyttävää laulajaa, joka kokee romanssin saksalaisupseerin kanssa.
Johannes Wilenius
Astoria sijoittuu Saksan miehittämään Unkariin toisen maailmansodan loppuvaiheessa. Pirjo Aittomäki esittää Astoria-hotellin vieraita viihdyttävää laulajaa, joka kokee romanssin saksalaisupseerin kanssa.

Lahden Kaupunginteatteri järjesti vuosina 2001-2002 Hopeakuu-kilpailun saadakseen näyttämölleen uuden kotimaisen musikaalin. Kilvan voitti laulaja-näyttelijä Ari-Matti Hedmanin alkuperäisidean pohjalta luotu Astoria , jonka musiikin sävelsi Jukka Linkola ja käsikirjoitus on Jukka Itkosen kynästä. Asialla on tekijämiehiä ja lopputulos on sen mukainen.

Musikaalin tyyli on operettiin ja klassiseen musiikkiin päin kallellaan. Linkolan säveltämien hitaiden valssien legatoissa soi rakastumisen nautinto ja mahdottoman rakkauden kaiho, sen alla kumisee sodan ahdistavuus ja elämään tuoma arvaamattomuus.

Jukka Itkosen kirjoittamat laulujen sanat ovat oikeaa lyriikkaa; romantiikka kukkii runokuvissa, jotka välttävät kliseitä, mutta sisältävät tuttuja aihelmia liittämässä Astorian tarinan yhteen monien muiden toisistaan erotettujen rakastavaisten tarinoiden kanssa. Lauluissa vaelletaan akasialehdoissa päärynäpuiden kukkiessa, linnut ja perhoset, kuut, sudet ja numerot yhdestä kahteen kertovat budapestiläisessä hotellissa kohtaavien ihmisten tunteista.

Historiaa ja nykyaikaa

Tarinan historiallinen viitekehys on toisen maailmansodan loppuvaihe ja Natsi-Saksan miehittämä Unkari. Gestapo pitää Budapestin päämajaansa Astoria-hotellissa, missä saksalaisupseerin ja hotellin vieraita musiikillaan viihdyttävän unkarilaisen laulajattaren välille on syttynyt herkkä ja todellinen romanssi.

Kun vertaa näyttämöllä esitettyä kertomusta käsiohjelmassa tarjottuihin tietoihin Unkarin historiasta, voi todeta, ettei tarinan historiallista tilannetta ole painotettu kovinkaan tarkasti, vaikkei vääristettykään. Tarinassa Unkari on kuitenkin kuin mikä tahansa Natsi-Saksan miehittämä valtio, eikä erityisesti tule esiin, että se on entinen liittolainen, josta irtautumisyrityksen jälkeen on tullut vihollinen.

Historiallisten nyanssien sijasta Astoriassa on kuitenkin jotakin muuta arvokasta, se on kiinni tässä ajassa. Toisen maailmansodan aikainen rakkaustarina kehystetään nykyajalla, kun Itä-Euroopan romanien karu kohtelu, joka koskettaa Suomeakin, nähdään suhteessa natsi-ajan vainoihin. Vaikka eletään eurooppalaisessa demokratiassa, koditon ja köyhä on edelleenkin koditon ja köyhä. Toki Astorian romanit ovat operettien ja romanttisten oopperoiden laulavaa ja tanssivaa kaunista mustalaiskansaa, mutta ansiokasta on, että teema kuljetetaan historiasta myös nykyaikaan.

Mirja Rädyn ja Jorma Helmisen äänet imitoivat taitavasti mustalaissointia 1940-luvun R´osana ja S´andorina, Vesa Revon Imre Boros on Iv´an-poikansa kanssa (Misamatti Koistinen/Atte Sievälä) vaeltajia nykyajassa.

Romantiikkaa osaavasti

Tiistaisessa ensi-illassa pääparina lauloivat Pirjo Aittomäki ja Ari-Matti Hedman (keskiviikkona Hanna-Riikka Siitonen ja Tom Nyman). Aittomäki ja Hedman ovat suvereeni romanttinen pari, joka laulaa puhtaasti ja elää rakkauttaan sillä kyseenalaistamattomalla uskottavuudella, jota klassinen tarina edellyttää. Nina Tapio ja Jari Leppänen ovat hotellin baarimestarina ja tarjoilijattarena epäsuhtaisempi pari. Tapio erottuu joukosta selvästi iskelmällisemmällä laulutavalla, Leppänen on sympaattinen kantavassa roolissaan, mutta enemmän notkeutta olisi kaivannut sekä lauluun että liikuntaan.

Erityisen ilahduttavaa oli nähdä Helsingin Kaupunginteatterin näyttelijäkuntaan kuuluva Kari Mattila vaativassa lauluroolissa esikuntaansa johtavana majuri Mayerina. Mattilan laulunumerot kuuluvat pääparin ohella illan vaikuttavimpiin, ja monitulkintainen rooli onnistuu niinikään tehokkaasti.

Muutamat sivuisemmat roolit sen sijaan jäävät viritykseltään epäselviksi jo käsikirjoituksen ja näyttämöllepanon osalta. Unijaksot Max ja Moritz -hahmoineen (Jaana Jonkari ja Lumikki Väinämö) tuntuvat olevan kotoisin jostakin aivan toisesta esityksestä, eivätkä ne oikein sula osaksi romanttista tarinaa. Myös kolmen muun esikuntaan kuuluvan upseerin näyttämöllinen motivointi horjuu, eikä kahden heistä tuonti näyttämölle yhdessä tanssityttöjen kanssa ole onnistunut ratkaisu, vaan hämärtää kerronnan linjausta.

Muuten Kimmo Kahran ohjaaman esityksen simultaani kerronnan tarkkuus toimii ja on tarkkaa, ja Pekka Korpiniityn ulottuvainen lavastus tukee sitä erinomaisesti. Annukka Pykäläinen on löytänyt puvustukseen toimivan väriskaalan, mutta jo edellä mainittu saippuanumero onnistuu puvustukseltaan yhtä huonosti kuin koreografialtaan ja näyttämölliseltä sijoitukseltaankin. Liisa Risun koreografia on ehdottomasti parhaimmillaan pitkässä, mutta hyvin kantavassa siivousjaksossa, mutta raukeat valssikoreografiat olisivat kaivanneet vahvemmin paritanssista irrottautuvaa liikelaatua muuttuakseen myös katsojan nautinnoksi.
OUTI LAHTINEN
Linkola-Itkonen-Hedman: Astoria , ohjaus Kimmo Kahra, koreografia Liisa Risu, kapellimestari Martti Peippo, lavastus Pekka Korpiniitty, puvut Annukka Pykäläinen, valosuunnittelu Harri Peltonen, äänisuunnittelu Sami Järvinen. Kantaesitys, ensi-illat Lahden Kaupunginteatterin Juhani-näyttämöllä 16.9. ja 17.9.2003.