Kansallisteatteri: Othellohyrrä

Leena Klemelä<br />Nykyajan Desdemona on Mona (Mi Grönlund) ja Othellon (Pekka Autiovuori) lähtömaa Venäjä.
Leena Klemelä
Nykyajan Desdemona on Mona (Mi Grönlund) ja Othellon (Pekka Autiovuori) lähtömaa Venäjä.

Juha Lehtolan näytelmä Othellohyrrä on onnistuneesti nykyaikaan kirjoitettu Othellon tarina. Pekka Autiovuoren näyttelemän Othellon lähtömaa on Venäjä, mutta meriittejä on kerätty ympäri maailmaa.

Nykyajan sankarillisen sotapäällikön alaa on yrityssaneeraus ja hänen Kyproksensa on Suomi. Jagon nimi on Hugo, Desdemona on Mona, Brabantio on Pakarinen, Cassio Kasurinen, Biancasta on tullut Pauliina, Emilia on edelleen Emilia.

Mutta kyllä Lehtolan Othello sointuu muutenkin kuin vain nimiltään. On oikeastaan järkyttävää huomata, miten täydellisesti ja uskottavasti kuvio löytää ja toteuttaa muotonsa tässä ajassa. Jännitys todella tiivistyy traagisen huipun lähetyessä. Selviääkö nykyajan Desdemona - Mi Grönlundin hieno, raikas roolityö - tilanteesta yhtään paremmin kuin kanssasisarensa neljäsataa vuotta aikaisemmin?

Näytelmän nimen jälkimmäinen osa, hyrrä, taas tuntuu viittavan tarinan nykyversion tapahtumaympäristöön, työelämään, joka vaatii osallistujiltaan jatkuvaa liikettä. Jos liike loppuu, hyrrä kellahtaa kumoon. Pyörimistahti on armoton. Maailma vilistää silmissä, ja se mistä lopulta on kysymys, on menetetty näkyvistä jo kauan sitten. Jostain vain tulee käsky pyörittää yhä kiivaammin, kasvua, menestystarinoita, tehostusta.

Nainen, matto
ja pyörivä liike

Pyörivä liike toistuu Lehtolan ohjaamassa esityksessä monella tavalla. Kristiina Sahan lavastamalla näyttämöllä pyörii kevyt läpinäkyvä puolikaari, joka luo muuten tyylikkääksi toimistoksi rakennetuun tilaan intiimimpiä, yksityisiä, eristyneitä pesiä. Aslak Sandströmin valot säätävät esityksen lämpötilan viileähköksi ja luovat avaraan tilaan käytäviä ja sokkeloita, rajattuja kulkureittejä.

Jotain nykynäytelmien välistä yhteyttä voi havaita naisesta, matosta ja pyörimisestä muodostuvassa kolmikossa, sellainen nimittäin esintyy myös Juha Jokelan supermenestyksessä, Mobile Horrorissa . Jokela pistää nuoren naisen kääriytymään itsekutomaansa räsymattoon, Lehtolan näytelmässä Kristiina Halttu Pauliinana purkaa ahdistusta tekemällä kuperkeikkoja värikkäällä, pehmeällä matolla.

Esityksessä näytellään tasaisen hyvin, napakasti ja oivaltavasti, sekä rytmiä että ajatusta tarkasti halliten. Pekka Autiovuori on hienolla, selkeällä tavalla mystinen vieras, Janne Reinikainen tekee Hugosta nykymaailmassa täysin psykologisesti ymmärrettävän Jagon, mikä on todella hämmästyttävä ajatus, mutta totta.

Sari Puumalainen Emiliana on erinomainen niin Hugonsa vastaparina, naisten välisen solidaarisuuden kannattelijana ja työpaikan emohahmona. Heikki Nousiaisen Pakarinen kamppailee voimattomana uuden ajan tehokkuusvaatimusten ja omien työilmapiiri-ihanteidensa ristipaineessa, Timo Tuomisen Kasurisen vastavoimana taas ovat omat heikkoudet.

Ainoa, mikä esityksessä jää harmittamaan on se, että Lehtola on kirjoittanut dialogia niin säästeliäästi, mikä on luultavasti televisiolle ja elokuvaan kirjoittamisen vaikutusta. Kuvailmaisussa niukkasanaisuus on ehdottomasti hyve, mutta näyttämölle puhetta mahtuisi enemmänkin, etenkin kun Lehtolan dialogi on niin taidokasta ja nautittavaa, ja näyttelijät sen veroisia.

Kaiken ajankohtaisuuden keskeltä kirkastuu lopulta häikäisevästi myös Othellon perustava teema, toiseus. Othello on vieras yhteisössään ja kaikkien parien naiset ja miehet ovat sitä toisilleen. Tämä konkretisoituu Kansallisteatterin Othellohyrrän toisen puoliajan kohtauksissa pysähdyttävästi. Voiko toista koskaan tosissaan ymmärtää, päästä lähelle, olla yhteydessä? Esityksen päätös on herkkä ja toiveikas: ainakin yritystä on.
OUTI LAHTINEN
Juha Lehtola: Othellohyrrä , ohjaus Juha Lehtola, lavastus ja puvut Kristiina Saha, valaistus Aslak Sandström, äänet Veli-Pekka Lahtela, naamiointi ja kampaukset Pauliina Manninen ja Jani Kylmälä. Kantaesitys Suomen Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä 17.9.