Turun kaupunginteatteri: Pimeä metsä

Robert Seger<br />Noita (Sinikka Sokka) on teljennyt Tähkäpään (Kaisa Ranta) torniin.
Robert Seger
Noita (Sinikka Sokka) on teljennyt Tähkäpään (Kaisa Ranta) torniin.

Turun kaupunginteatterin eri teosten välillä näyttäisi tänä syksynä olevan jonkinlainen yhteys. Viikko sitten sai Sopukassa ensi-iltansa Huhtikuun noita , ja noituudesta(kin) on kyse myös perjantaina Suomen kantaesityksensä saaneessa musikaalissa Pimeä metsä .

Musikaalin perustana ovat Grimmin veljesten sadut Punahilkasta, Tuhkimosta, Jaakosta ja pavunvarresta sekä Tähkäpäästä. Toisenlaisia Grimmin satuja on luvassa myöhemmin syksyllä, kun Tehdasteatteri vierailee Sopukassa Roskaväellään . Satujen tapaan arkkityyppistä tarinaa kertoo myös lokakuussa Turkuun saapuva Medeia .

Pimeä metsä on satumaisuudestaan huolimatta suunnattu aikuisille. Kokonaisuus pohjaa psykoanalyytikko Bruno Bettelheimin tunnettuihin satutulkintoihin, jotka on suomennettu nimellä Satujen lumous . Bettelheim kuvailee teoksessaan, minkälaisiin lasten kehitysvaiheisiin sadut vertauskuvallisesti vastaavat, ja antaa monille satujen elementeille - kuten Tuhkimon kengälle ja Jaakon pavunvarrelle - seksuaalisia sisältöjä.

Monet sadut tapahtuvat metsässä, mikä Bettelheimin mukaan tarkoittaa, että sadussa paljastuu jotakin, joka on tavallisesti piilossa. Satu - kuten Lapinen ja Sondheimin musikaalikin - vie vastaanottajan siis piilotajuntaan, sinne, missä vietit ja vaistot jylläävät.

Matka piilotajuntaan
jatkuu vain

Pimeä metsä kuljettaa satuja rinnakkain ja yhdistää ne kokonaisuudeksi lapsettoman mutta omaa lasta kaipaavan leipuripariskunnan kautta. Tarinan alussa kaikki lähtevät metsään suorittamaan oman satunsa mukaista tehtävää saadakseen toiveensa täyttymään.

Ensimmäisen näytöksen loppu on kaikkien osalta onnellinen, kuten saduissa kuuluukin. Musikaalin tekijät eivät kuitenkaan usko, että aikuiselle riittää sama kuin lapsille, joten musikaalissa tarinat jatkuvat.

Satujen päätösten luoma kuva turvan, tyydytyksen ja onnen saavuttamisesta on vain väliaikaista, ihmisen matka läpi elämän kuluu tasapainoilussa piilotajunnan voimien kanssa. Toisessa näytöksessä henkilöt joutuvat törmäämään satuja suoremmin itsekkyyteensä, seksuaalisuuteensa ja tappamishaluunsa.

Laulu soi
mallikkaasti

Pimeä metsä on lähes täysin läpilaulettu teos, puhuttuja osuuksia on hyvin vähän. Musiikki on rikasta, mielenkiintoisesti polveilevaa ja rytmikästä. Vaikka tarinaa kerrotaankin pääasiassa laulamalla, se ei haittaa tekstin seuraamista, sillä Mikko Koivusalo on kirjoittanut taitavasti musiikin rytmiin istuvaa suomea.

Musiikki on varmasti ollut haasteellista näyttelijöille, sillä vuoropuhelumainen ja jopa eri kertomusten simultaaninen laulaminen, vaatii täsmällistä ajoitusta. Kaupunginteatterissa kaikki sujuu mallikkaasti, ja siksikin katsoja voi heittäytyä rennosti sadun vietäväksi.

Tiina Brännare on ohjannut eheän kokonaisuuden, jossa eri elementit ovat tasapainossa keskenään. Tässä teoksessa myös koreografia on sidottu normaalia musikaalia kiinteämmin itse tarinaan, sillä kaikilla näyttämöllä olevilla henkilöhahmoilla on oma tarkoituksensa ja tehtävänsä, erillistä tanssi- ja lauluryhmää ei tässä tarvita.

Humoristinen ensimmäinen näytös on tarinallisesti ja musiikillisesti kiinnostavampi, pelottavammaksi mainitulle toiselle jaksolle olisin kaivannut groteskimpaa otetta.

Ilmeikkäitä
henkilöhahmoja

Pimeän metsän kokonaisilme on onnistunut. Puvustuksella, maskeerauksella ja liikehdinnällä henkilöhahmoista tulee toisistaan erottuvia persoonallisuuksia, joissa on mukana sekä alkuperäissatujen viattomuutta että psykoanalyytikkojen niihin liittämää seksuaalisuutta.

Erityisen onnistunut hahmo on Riitta Salmisen Punahilkka. Hänessä on nuoren tytön pirteyttä, rohkeutta ja viattomuutta, joiden alta paistaa myös aikuisen tieto, mistä tarinassa oikeastaan on kyse.

Herkullisia hahmoja ovat myös Kirsi Tarvaisen leipurin vaimo ja Jukka Aaltosen leipuri, Sinikka Sokan noita ja Juha-Pekka Mikkolan Jaakko. Anu Hälvän Tuhkimossa on herkkyyttä, mutta ennen muuta hän laulaa kauniisti kuten Kaisa Ranta Tähkäpäänä ja Mika Kujala sutena ja Tuhkimon prinssinä.

Lavastus koostuu melko yksinkertaisista elementeistä: puun rungoista, erilaisista tasoista, eri materiaalia olevista nousevista esiripuista, jne. Yksinkertainen ja väljä lavastus jättää paljon tilaa väreille ja valoille, joilla tunnelmia välitetään tehokkaasti. Jukka Kyllösen valaistusratkaisut ovat ihastuttavan kauniita ja kekseliäitä.

IRMELI HAAPANEN

James Lapine - Stephen Sondheim: Pimeä metsä , suomennos Mikko Koivusalo. Turun kaupunginteatteri, ohjaus ja koreografia Tiina Brännare, musiikin johto Marko Autio, lavastus Jani Uljas, pukusuunnittelu Matti Seppänen, valosuunnittelu Jukka Kyllönen, äänisuunnittelu Mika Hiltunen ja Jari Tengström, naamioinnin suunnittelu Heli Lindholm. Suomen kantaesitys päänäyttämöllä 12.9.