Kansallisteatteri: Näköala sillalta

Leena Klemelä<br />Juha Muje on Eddien roolissa riipaiseva. Eddien vaimoa Beatricea näyttelee Pirjo Luoma-aho.
Leena Klemelä
Juha Muje on Eddien roolissa riipaiseva. Eddien vaimoa Beatricea näyttelee Pirjo Luoma-aho.

Arthur Millerin Näköala sillalta on tehokas yritys rakentaa tragedia realistisessa työväenluokkaisessa ympäristössä.

Antti Einari Halosen ohjaama esitys Kansallisteatterissa erittelee tarkasti ja keskittyneesti draaman teemoja: maahanmuutto ja siirtolaisuus, varallisuuden epätasainen alueellinen jakautuminen sekä ennen kaikkea maskuliinisuuden kriisi erilaisuuden torjuntoineen. Tragedian synnyttää tuhoisa intohimo, kun satamatyöläinen Eddie Carbone - kunnon mies - rakastuu ottotyttäreensä.

Esityksen määrätietoinen selkeys onkin tarpeen, sillä näytelmän rakenne ja juonen kuljetus on jokseenkin kompleksinen. Kaikki kuusi keskeistä henkilöä ovat painoarvoltaan merkittäviä sen tarinan kannalta, jota Miller yrittää aiheesta saada esiin. Eddie ei ole paha mies, ei törkeä hyväksikäyttäjä, vaan huolehtiva perheen pää, joka selittää itselleen tunteidensa olevan vain normaalia huolenpitoa ja vastuunkantoa.

Läheiset ihmiset kuitenkin näkevät toisin: vaimo ahdistuu ja hermoilee kotiinsa muodostuneessa triangelissa, jossa hän kokee jäävänsä ulkopuoliseksi.

Lakimies, joka toimii näytelmän kertojana, näkee asetelman ja tunnistaa tulossa olevan tragedian merkit. Tapani Pertun näyttelemä Alfieri on luotettava ja myötätuntoinen katsojan opas näkemään Carbonen perheessä kärjistyvän kriisin vaiheet.

Hienovireistä
näyttelijätyötä

Juha Mujeen Eddie on riipaiseva, totinen roolityö, jonka traagisen protagonistin ydin on klassinen, vaikka Eddie onkin modernin ajan arkista työtä tekevä ihminen. Kuten Sofokleen Oidipus, Carbone sortuu siihen, että hän ei tunnista omaa väärää tekoaan, vaan viimeiseen asti näkee "viallisuuden" vain muissa ihmisissä. Muje antaa traagisen ehdottomuuden vieriä aina naurettavuuden rajalle asti, mikä vain syventää pudotusta, jota kohti hän on syöksymässä.

Eddien kriisin vastapoolina ovat kaksi Sisiliasta laittomasti maahan tullutta vaimon serkkupoikaa, joista nuorempi - vilkas, vaalea ja kaikin puolin Eddien silmissä epäperinteinen nuorukainen Rodolfo - oitis päätyy onnelliseen romanssiin Eddie kasvattityttären Catherinen kanssa.

Vanhempi veli Marco taas on vakava, perheellinen ja Eddien tavoin vahvasti kiinnittynyt vanhakantaiseen maskuliinisuuden malliin, jossa miehen on toteutettava miehistä tehtäväänsä ja pidettävä kiinni miehisestä asemastaan. Kaikki poikkeamat mallista ovat heille epäilyttäviä. Koska Marco jakaa Eddien kanssa samat arvot, hänestä muodostuu Eddien vastustaja lopun gladiaattoritaistelussa.

Pirjo Luoma-aho näyttelee hienovireisesti Eddien vaimoa Beatricea, joka aavistaa ja kokee tilanteen tuskaisena ja yrittää vaivihkaa toimia niin, ettei se mikä on tulossa, tulisi sittenkään. Luoma-aho näyttää tarkasti Beatricen ärtymyksen, epävarmuuden ja toisaalta sinnikkäät yritykset edesauttaa asioihin positiivista käännettä. Ilja Peltosen Marcossa näkyy myös hyvin kasvava aavistus siitä, mihin tarina on kulkemassa ja voimattomuus siitä, että omat mahdollisuudet vaikuttaa ovat olemattomat.

Maria Kuusiluoma on esityksen alkupuolella viehättävä, pirteä Catherine, mutta käännös nuoruuden ilosta ja rakkaudesta traagiseen sankarittareen on ylen jyrkkä, eikä sävylle oikein löydy motiivia draamasta. Kuusiluoma ikäänkuin siirtyy henkilöstä näyttelemään tyylilajia. Antti Luusuanniemi tekee sympaattisen Rodolfon, mutta paikoitellen rooliin tulee musikaalimaisen irtonumeron makua, hauskoista repliikeistä ei muodostu oikein kokonaista henkilökuvaa. Catherinen ja Rodolfon keskinäinen imu ei myöskään oikein syty, eikä ensimmäisen avoimeksi kärjistyvän konfliktin lähtötilanne rakennu intensiiviseksi.

Oleellista myös
ympäristö

Erittäin olennainen esityksessä on myös yhteisö ja ympäristö - New Yorkin italialaiskortteli, satamamiljöö raavaine miehineen ja karuine maskuliinisine näkymineen. Janne Siltavuoren lavastus on täyteläinen, rikas ja rytmittää esitystä toimivasti. Miehet kulkevat maisemassa hiljaisesti, ajoittain kommentoiden, ääneen tai äänettömästi, minkä kautta yhteisön paino on jatkuvasti läsnä - kuin antiikin tragediassa.

OUTI LAHTINEN

Arthur Miller: Näköala sillalta, suomennos Michael Baran, ohjaus Antti Einari Halonen, lavastus Janne Siltavuori, puvut Auli Turtiaianen, naamiointi ja kampaukset Pekka Helynen ja Heikki Nylund, valaistus Mauno Yli-Suutala, äänet Esa Mattila. Ensi-ilta Kansallisteatterin suurella näyttämöllä 10.9.2003.

Aloita keskustelu tästä jutusta



Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda!/HUUDA tai kiroile.

Emme julkaise linkkejä tai mainoksia.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta.

Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.