Seitsemän veljestä Lahdessa

Aki Loponen<br />Iikka Forss Eerona (vas.) ja Pekka Räty Juhanina Lahden kaupunginteatterin Seitsemässä veljeksessä.
Aki Loponen
Iikka Forss Eerona (vas.) ja Pekka Räty Juhanina Lahden kaupunginteatterin Seitsemässä veljeksessä.

Kari Heiskasen Lahden kaupunginteatteriin ohjaama Seitsemän veljestä jatkaa kansallisia klassikkoja purkavalla linjalla. Kanonisoitua tulkintaa vastaan käydessään se asettuu samaan rintamaan esimerkiksi viime talvisen Tampereen työväen tatterin Tulitikkuja lainaamassa ja tämän syksyisen Kansallisteatterin Nummisuutareiden kanssa. Ne kaikki etsivät kansallisen kulttuurin kulmakiviksi asetetuista teoksista esiin uutta kulmaa, jonka kautta kertoa jotain tällä hetkellä tärkeää.

Näin Lahden veljekset ennakkonäytöksessä, joka ei vielä varsinaisesti ollut tarkoitettu arvosteltavaksi, ja jotkut asiat ovat saattaneet vielä ensi-iltaan mennessä muuttua. Suuret tulkinnalliset linjat tuskin kuitenkaan.

Heiskasen sovituksen ja ohjauksen avain on veljesten näkeminen hyvin nykyaikaisessa valossa. He ovat joukkio häirikköpoikia, joiden kohdalla kysytään: Mikä on, kun ei koulunkäynti suju? Miksi nuoret miehet lotraavat viinan kanssa? Ja miksi pitää aina tapella ja remuta?

Poikien vastakohtana taustalla toimii tyttöryhmä, jotka laulavat kuorossa harmonisesti, puvut, hiukset ja askeleet ovat siistin kurinalaisesti ojennuksessa, he osaavat lukea, käyttäytyvät kiltisti ja hallitsevat sosiaalisen kanssakäymisen.

Pitkä puberteetti

Pekka Rädyn Juhani, Tom Petäjän Tuomas, Tapani Kalliomäen Aapo, Mikko Jurkan Simeoni, Paavo Honkimäen Timo, Janne Kallioniemen Lauri ja Iikka Forssin Eero eivät siis ole klassisia 1800-luvun torpan jukuripäitä, vaan hyvin nykyisen näköisiä ja sellaisenaan persoonallisia ja kiinnostavia. Heillä on puberteetti päässyt pitkäksi, eivätkä aikamiespojat siitä vieläkään oikein tahdo päästää irti. Ei yhteiskunnalle, hyvä meidän jengi!

Veljesten elämä on täynnä laumauhoa. Esikoispoika Juhanin oikeus johtajuuteen tunnustetaan, mutta silti se haastetaan kerta toisensa perään. Juhanin käsitys johtajuudesta perustuu tunnetusti uhoilevaan käskytykseen ja rangaistuksen uhkaan. Lahden veljessarja ei kilpaile rakastettavuudessa, vaan vakavastiotettavuudessa.

Joukkonakin toimittaessa poikien yksilölliset luonteenpiirteet ja pyrkimykset piirtyvät kohtauksissa hyvin esiin. Siihen voisi luottaa enemmänkin. Esimerkiksi jyhkeässä Tom Petäjässä riittää aivan kylliksi "tammena seisovaa" Tuomasta, vaikka hahmon jähmettämisestä jykevyyteensä vähän hellittäisikin. Samoin Mikko Jurkan Simeoni olisi vakuuttava vähemmälläkin sieluntuskalla.

Ennakkonäytöksessä vielä myös suuren näyttämön mittasuhteet aiheuttivat joitakin ongelmia. Sivusuuntiin puhutut asiat eivät kantaneet katsomoon asti ja voiman, liikkeen, tilan ja selkeyden suhteet eivät olleet löytyneet aivan kohdalleen.

Rauhantahtoa

Anu Pirttilä on puvustanut veljekset menneisyyden näköiseen nykyaikaan tai nykyisyyden näköiseen menneisyyteen. Poikien kehitystarinan rinnalla esityksessä on kuitenkin myös toinen taso, joka näkyy puvustuksessa, mutta ennen kaikkea kuuluu musiikissa.

Vaikka esitys ei viljelekään suomalaiskansallisia kliseitä, viittaa se tarkemmin määrittelemättömään folkloreen ja maailman kansoihin laajemmin. Simeonin ja mm. lukkarin puvut tuovat mieleen juutalaisen kulttuurin, ja niin tekee Hannu Kellan säveltämä klezmer-sointinen musiikkikin.

Seitsemässä veljeksessä taistelevat keskenään kaaos ja järjestys, ja säännöllisin väliajoin jännite purkautuu suureksi tappelukseksi. Ari Nummisen koreografiat levittävät taiston laajaksi liikkeeksi, jossa jokainen taistelee itsensä kanssa. Tanssit muodostuvat vahvasti ilmaisullisesta liikkeestä, joka ei tee eroa tanssijan ja näyttelijän välillä.

Näyttämö kuhisee ja kihisee, ja Markku Hakurin pelkistetysti lavastamalle näyttämölle syntyy muutamia erittäin vaikuttavia kuvia estetisoidusta tappamisesta ja taistelubaletista.

Esitys panee toivonsa sovinnon eleeseen, niin Jukolassa kuin Jerusalemissakin. Jonkun on kuitenkin ensin annettava periksi ja osoitettava tahtoa muutokseen. Tavoitteena on havumetsän rauhan viiri.

OUTI LAHTINEN

Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä . Lahden kaupunginteatteri, sovitus ja ohjaus Kari Heiskanen, lavastus Markku Hakuri, puvut Anu Pirilä, koreografia Ari Numminen, valosuunnittelu Harri Peltonen, äänisuunnittelu Petri Karhula. Ensi-ilta 7.11. Arvostelu kirjoitettu ennakkonäytöksen perusteella.

Aloita keskustelu tästä jutusta



Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda!/HUUDA tai kiroile.

Emme julkaise linkkejä tai mainoksia.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta.

Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.