Jumppanen vihkiytyi säveltäjänkehityksen saloihin

• Paavali Jumppasen Beethoven-sarjan ensimmäinen konsertti Sigyn-salissa 20.9.

Beethovenin pianosonaattien kokonaislaitos kuuluu länsimaisen taidemusiikin kanonisoituihin kulmakiviin ja niiden esittäminen peräkkäisissä konserteissa vihkii niin pianistin kuin musiikinkuulijankin erään merkittävän säveltäjänkehityksen saloihin. Sonaateista löytyy mielenkiintoisella tavalla myös suuntalinjoja Beethovenin jälkeen tulleiden säveltäjien tuotantoihin.

Opusten 2 ja 49 viidestä sonaatista löytyy käytännössä ainekset neljään sonaattiin, sillä viimeksi mainitun opuksen kevyehköjä kaksiosaisia sonaatteja ei alun alkaenkaan tarkoitettu konserttikäyttöön. Sarjan avauskonsertissa ne muodostivat sopivan hengähdystauon op. 2 suurten sonaattien välissä.

Sarjan soittaminen vaatii jo määrällisessä mielessä soittajalta erityistä osaamista, mutta Paavali Jumppaselta löytyy määrän lisäksi laatua. Sonaatin nro 1 f-molli, op. 2 hermostuneen alun jälkeen Jumppasen soitto säilyi intensiivisenä ja energisenä loppuun asti.

Syystä tahi toisesta joidenkin korukuvioiden sävelet eivät aina ehtineet syttyä, mutta muutoin Jumppasen fraasit olivat dynaamisia, keskittyneitä ja soittonsa ylipäänsä ihailtavan tarkkaa. Ihailtava on myös se tapa millä pianisti maisteli nuotteja esimerkiksi 1. sonaatin Menuetissa; sen sävelet soivat kuin pienet kellot.

Kuten ohjelmalehtisestäkin näkyy, Paavali Jumppanen on tutkinut soittamansa sävellykset analyyttiseen tapaan. Se kuuluu soitosta, jossa vaikkapa harvat yksittäiset basson funktiota toteuttavat sävelet saattoivat saada erityistä huolenpitoa osakseen (näin esimerkiksi 1. sonaatin hitaassa osassa).

Heti näissä ensimmäisissä sonaateissa on jo näkyvillä Beethovenin omintakeinen ajattelu, mikä kuuluu mm. aiemmin tuntemattomissa soinnillisissa efekteissä ja eri rekisterialueiden rohkeassa käytössä. En olisi tätä ehkä tullut ajatelleeksikaan, ellei se Paavali Jumppasen soitossa olisi tullut erityisen tehokkaasti esille.

Konsertin päätti suuri Sonaatti nro 1 C-duuri, op. 2 nro 3. Sen kamarimusiikillinen tekstuuri sai Jumppasen kamarimusiikillisessa otteessa parhaan mahdollisen tulkinnan. Yhdestä asiasta olen kuitenkin Jumppasen kanssa eri mieltä.

Hän pitää ohjelmalehtisessä f-molli-sonaatin avaustahdeissa bassossa kuuluvaa iskuttomalta alkavaa kolmisävelistä aihetta erityisen mielenkiintoisena. Toimiihan se sittemmin 5. sinfonian ydinmotiivin osana.

Tilastolliseen musiikintutkimukseen perehtyneenä voisin kuitenkin sanoa, ettei ko. aiheella ole mitään tilastollisesti merkittävää statusta, se kun on jo barokin aikana eräs yleisimmin käytetyistä motiivisista aiheista, esimerkiksi fuugateemojen alussa.

Mikä siinä on kuitenkin mielestäni mielenkiintoista on se, että Beethoven kykenee tästäkin tikusta tekemään asiaa, juuri tuossa Jumppasen mainitsemassa 5. sinfoniassa.

Seuraava sarjaan kuuluva konsertti kuullaan Sigyn-salissa 29.11.

ATTE TENKANEN