Uutuusteoksen siivellä
maailmanympärimatkalle

Turun filharmoninen orkesteri Konserttitalossa 23.10. Johannes Gustavsson, kapellimestari, Olli Leppäniemi, klarinetti. Yli-Salomäki, Bartók.

Kuin fuusiojazzia olisi kuunnellut. Aki Yli-Salomäen (s. 1972) hiljattain valmistunut klarinettikonsertto Ilmanvaloa löytää sykkeensä muun muassa bongo- ja congarummuista, steel panista ja vaskiriffeistä. Veikeä yhdistelmä melodioita, rytmejä ja harmonioita vie mielen maanosasta toiseen ja takaisin.

Sooloklarinetin sointi värittää äänimaailmaa entisestään. Yli-Salomäki on pitänyt huolen siitä, että puhaltimen osa on merkittävä läpi teoksen.

Paikoitellen ääni ui efektien sekaan kuin varkain, kun taas välillä yksin solisti luo kontrastit. Orkestraatio antaa oivasti tilaa soittimen taajuusalueelle.

Teoksen kantaesitystä kuunnellessa ei voinut uskoa ohjelmalehtistä, jonka mukaan säveltäjä on kirjoittanut viime vuosina hidasta, rauhallista ja keskittynyttä musiikkia. Ilmanvaloa soi pirteästi ja eloisasti – monin paikoin myös korostetun kuvauksellisesti, mikä toi mieleen Sebastian Fagerlundin teokset. Hidas osa tosin ohjaa meditatiivisiin tunnelmiin pehmeine sävyineen ja kelluvine äänimattoineen.

KLARINETISTI Olli Leppäniemi esiintyi lunkina mutta rautaisena ammattilaisena. Tanskan kansallisen sinfoniaorkesterin klarinetin äänenjohtaja tuntui tarjoilevan soittimellaan äänet juuri sellaisina kuin säveltäjä on ne tarkoittanut. Carl Nielsen -klarinettikilpailun 2009 voittanut taiteilija jammaili tyynesti mukana, kun svengaava rumpukomppi säesti teoksen viimeistä osaa ja musiikki tempoi yhä vaativammin mukaansa.

Ruotsalainen Johannes Gustavsson viittoi orkesterin ajoitukset kohdilleen. Rytmimeren keskeltä löytyi kiintopisteitä ja tehostekerrostumia, jotka loivat moniulotteisuutta. Kapellimestari oli sisäistänyt uudenkarhean teoksen kujeet ja riemun.

Myös TFO otti musiikista ilon irti – erityisesti lyömäsoitinsektio. Nerokkaan ja hilpeän mausteen loivat pyöritettävät letkut, joiden tuottama ääni oli kuin koneilla tehtyä ambienttia. Yhdessä klarinetin kanssa saundi oli erityisen vänkä.

BÉLA BARTÓKIN upea Konsertto orkesterille soi parhaimmillaan kahdessa viimeisessä osassa. Traagisen kaunis neljäs osa sai linjakkaan ja intensiivisen muodon. Viidennen osan fuuga soi puolestaan kristallinkirkkaina tasoina, jotka levittäytyivät sävellystekniseksi peruskallioksi konsertin alkupuolella kuulluille kerrostumille.

Kokonaisuudessaan tulkinta oli kuitenkin aavistuksen lakonista ollakseen Bartókia. Täyden tehonsa välittääkseen musiikki olisi kaivannut ärhäkkäämpää dynamiikkaa, rohkeampia tempoja ja terävämpiä rytmejä.

MATTIAS MATTILA

Aloita keskustelu tästä jutusta



Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda!/HUUDA tai kiroile.

Emme julkaise linkkejä tai mainoksia.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta.

Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.