Painokkaasti
puhtautta vaalien

Ensemble Schwerpunktin konsertti Sibelius-museossa 6.11. Matthew Sadler ja Matthew Brown, trumpetti, Cecilie Hoel, käyrätorvi, Mikael Rudolfsson, pasuuna, Janne Ahonen, tuuba, Sofia Ahjoniemi, harmonikka. Rameau, Hartikainen, Dowland, Katzer, Eggert.

Schwerpunkt on saksaa ja tarkoittaa painopistettä. Nimi on mukavasti ristiriidassa Sibelius-museon konserttisarjassa vierailleen vaskiyhtyeen toiminnan kanssa. Ensemble Schwerpunkt ei nimittäin kuulu niihin yhtyeisiin, jotka asettavat vain yhden musiikkityylin painopisteekseen.

Mutta on sanalla toinenkin merkitys: periaate. Ja nyt periaatteena oli soittaa hyvin.

Jean-Philippe Rameaun ja John Dowlandin sävelet vuosisatojen takaa kuulostivat viidelle vaskisoittajalle sovitettuina tuoreilta. Rameaun Dardanus-oopperasta koottu sarja toi esille yhtyeen intohimon puhtaaseen sointiin, ruotsalaispasunisti Christian Lindbergin sovittama Dowland Suite loppua kohden melkoisia dynaamisia tehojakin. Joidenkin sointujen yhtäaikaisuus oli ainoa seikka, johon kohdistaisin pieniä parannustoiveita.

Konsertin ja koko nelipäiväisen Suomen-kiertueen herkkupala oli oivallisesti vanhojen teosten väliin sijoitettu uutuus, Jarkko Hartikaisen Radix. Toisen esityksensä saanut sävellys kaiveli trumpeteista, käyrätorvesta, pasuunasta ja tuubasta mitä jännittävimpiä ääniä. Ilmapuhallukset, pörinät ja kaksoisäänet eivät jääneet irrallisiksi efekteiksi, vaan sulautuivat kihelmöivään eleiden verkostoon.

Kokeellisia äänentuottokeinoja etsivä musiikki kärsii usein rytmisten tarttumapintojen puutteesta. Hartikainen ei sorru tähän, vaan pitää pitkään tasaisena jatkuvia rytmikuvioita pyörimässä. Radixin tunnelma ohjautui jännityselokuvien miljööseen, mitä trumpettien viiltävät mikrointervallit korostivat.

Postmodernia
huvittelua

Viiden eri kansallisuuden soittajista koottu, Saksan Hannoverissa harjoitteleva Ensemble Schwerpunkt sai oivallisen lisän harmonikansoittaja Sofia Ahjoniemestä. Yhdessä kuusikko esitti saksalaissäveltäjä Moritz Eggertin hulvattoman tyylivaelluksen Morphing.

Tylyistä pistesoinnuista alkanut teos lähti avautumaan minne vain kuvitella saattaa. Postmoderni leikittely veti täydellisesti maton kuulijan jalkojen alta, kun suuri ja vakava nostatus päättyikin rienaavaan tanssirenkutukseen. Oivaltavaa kokeellisuutta ilmensi vaskisoittimien läppien ja harmonikan koskettimien rytminen naksuttelu, joka tavoitteli steppauksen äänimaisemaa.

Eggertin teos ei ehkä jaksa viihdyttää paria kuuntelukertaa kauempaa, mutta osoittautui rutkasti virkistävämmäksi kuin sitä edeltänyt Georg Katzerin sooloharmonikkateos Toccata. Sofia Ahjoniemen soittoa ei kuitenkaan käy moittiminen. Tulkinnallisesti hän ylsi Schwerpunkt-yhtyeen kanssa samaan soittajien aateliin.

LAURI MÄNTYSAARI