Karita Mattila tekee elämänsä roolityötä

• Tapaus Makropulos Suomen kansallisoopperassa 7.9., musiikki Leos Janácek, usiikinjohto Mikko Franck, ohjaus Olivier Tambosi, rooleissa Karita Mattila, Jürgen Müller, Hubert Francis, Hanna Rantala, Jaakko Kortekangas, Joska Lehtinen, Nicholas Söderlund, Tapani Plathan, Niina Keitel, Niina Keitel, Juha Riihimäki.

Perjantai-iltana ennen esityksen alkua tunnelma Suomen kansallisoopperassa oli kihelmöivän odottava. Edessä oli harvoin nähty teos, Leos JanácekinTapaus Makropulos, jonka edellisestä tuotannosta Suomessa on lähes 30 vuotta. Ennen kaikkea yleisö kuitenkin odotti näkevänsä sopraano Karita Mattilan, suomalaisen esittävän oopperataiteen kirkkaimman tähden.

Tapaus Makropulos perustuu Karel Capekin vuonna 1922 kirjoittamaan komediaan lähes sanatarkasti, joten se edustaa 1900-luvun alussa muodissa ollutta kirjallisuusoopperan genreä, kuten myös DebussynPelléas ja Mélisande.

Janackin ooppera on rakennettu yhden roolihahmon, laulajadiiva Emilia Martyn ympärille ja on näin ollen kuin luotu Karita Mattilalle. Koko esitys joko toimii tai ei sen mukaan, kuinka rohkeasti solisti uskaltaa hylätä estonsa ja heittäytyä Emilian järjenvastaiseen maailmaan.

Emilian maailma on järjenvastainen siksi, että hän on elänyt jo yli 300 vuotta ja kiertänyt maailmaa käyttäen eri nimiä, kuten Ellian MacGregor, Eugenia Montez tai Elsa Müller. Tämä ikuiseen kiertolaisuuteen tuomittu vaeltavan juutalaisen kuvajainen ei kuitenkaan tehnyt syntiä itse, vaan sen teki aikoinaan hänen isänsä, alkemisti ja Kreetan keisari Rudolf II:n hovilääkäri. Tavoitellessaan isännälleen ikuista nuoruutta lääkäri testasi keksimäänsä ihmelääkkeettä 16-vuotiaaseen tyttäreensä, Elina Makropulokseen.

Oopperan nyt-hetkessä Emilia Marty, Elina Makropuloksen tämänhetkinen inkarnaatio elää vuoden 1922 Prahassa juhlittuna oopperalaulajana ja saapuu asianajotoimistoon jäljittääkseen rakastajalleen aikoinaan jättämänsä sinetöidyn kirjeen. Tapahtumat alkavat vyöryä, ja vanhasta perinnöstä riiteleville osapuolille alkaa totuus paljastua.

Emilia Martyn roolissa ei riitä, että laulaa kauniisti, vaan solistilla on oltava käytössään harvinaislaatuisia ilmaisullisia keinovaroja sekä poikkeuksellista uskallusta. Ja Karita Mattilalla tätä kaikkea on yltäkylläisesti. Mattilan ääni toki sopii täydellisesti tähän vaativaan rooliin, mutta suuren roolisuorituksen hänen Emiliastaan tekevät ehdoton läsnäolo näyttämön nyt-hetkessä ja äärimmäisiin tunnetiloihin, hulluuden rajoille yltävä eläytymiskyky.

Ohjaaja Olivier Tambosi oli rakentanut kaikki roolihahmonsa sivurooleista alkaen tarkasti eikä heikkoja lenkkejä ollut. Jürgen Müller ja Jaakko Kortekangas perinnöstä kilpailevina aatelisherroina tekivät hienot roolityöt, samoin kuin Nicholas Söderlund asianajajajana ja Hubert Francis hänen sihteerinään. Joska Lehtinen (sihteerin poika), Niina Keitel (siivooja) ja Juha Riihimäki (Martyn vanha rakastaja) hoitivat tehtävänsä moitteettomasti. Suomen kansallisoopperan orkesteria johti Mikko Franck.

On ilo nähdä, että Suomen Kansallisooppera on alkanut ottaa vakavasti uuden laulajasukupolven kouluttamisen käytännön työhön. Sibelius-Akatemiasta pian valmistuvat Hanna Rantala (Krista, aloitteleva oopperalaulaja) ja Tapani Plathan (näyttämömies) näyttivät omilla suorituksillaan, että suomalaisella oopperalaululla on myös tulevaisuus.

Ja kyllä, Suomen kansallisoopperan yleisö sai perjantai-iltana sitä, mitä oli tullut hakemaan, ja vähän enemmänkin: se näki fantastisen Karita Mattilan ja suomalaisen oopperalaulun tähtihetken.

Liisamaija Hautsalo