Ooppera-arvio: Irvokkaan moderni Lady Macbeth

Stefan Bremer / Suomen Kansallisooppera

Suomen Kansallisooppera: Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbeth.

Ensi-ilta 27.1.

Suomen Kansallisoopperan kevään ensimmäisessä ensi-illassa nähtiin harvinaisuus, Dmitri Shostakovitshin (1906–75) Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbeth -ooppera, jolla on karu historia. Sen kantaesitystä vuonna 1934 pidettiin neuvosto-oopperan riemuvoittona, mutta Stalin oli toista mieltä. Teos poistettiin ohjelmistoista ja palautettiin näyttämöille vasta hirmuvaltiaan kuoleman jälkeen, ja silloinkin silotellussa muodossa.

Uuden produktion ohjaaja, norjalainen Ole Anders Tandberg ei kuitenkaan silottele. Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbeth on siirretty Venäjän kaukaisilta aroilta pohjoisnorjalaiseen takapajulaan ja kalatehtaaseen. Kaikki näyttämökuvassa on likaista, karua ja alistunutta. Myös ihmiset ovat likaisia, karuja ja alistuneita – ankeissa oloissa idealismi ja toivo ovat kadonneet, ja jäljellä on riisuttu ihminen alkukantaisine vietteineen.

Tarina on se tavallinen. Nuori nainen, tällä kertaa Katerina, on vaihtoehtojen puuttuessa mennyt naimisiin vanhemman miehen, kauppias Zinovi Izmailovin kanssa. Katerina on eristyksissä ja onneton, kunnes paikalle ilmaantuu nuori ja komea Sergei. Saadakseen uuden elämän Sergein kanssa Katerina myrkyttää katkeroituneen appensa, ja nuoripari tappaa myös kauppiaan. Nuoret jäävät kiinni, ja heidät tuomitaan pakkotyöhön Siperiaan. Syyllisyyden ja mustasukkaisuuden raskauttama Katerina hukuttautuu.

Ihan alussa puistatti. Kansallisoopperan saliin saavuttaessa kalanperkuut nimitäin isketään kirjaimellisesti katsojien silmille, sillä näyttämöä peittävään etufondiin on kuvattu suurennettuna kalatehtaan verisiä ja limaisia jätteitä. Heräsi kysymys, nähdäänkö nytkin Regietheateriin, ”ohjaajan teatteriin” usein liittyvää, tarkoituksetonta ja motivoimatonta inhorealismia?

Nähtiin kyllä, mutta silti on sanottava, että modernisointi osuu harvoin näin oikeaan. Asiaa tietysti auttaa se, että teoksen esittämän ajankohdan ja oman aikamme välinen etäisyys ei ole kovin pitkä. Ja se auttaa myös, että toivottomuus on kaikkialla samanlaista.

Varsinaista näyttämökuvaa hallitsee yksinäinen talonröttelö, joka luo emotionaalisen taustan Katerinan onnettomuudelle. Ohjaus perustuu seksiin, mutta tässä piilee koko jutun juju: seksin esittäminen ei ole vain tarkoituksetonta shokeeraamista, vaan Shostakovitsh on kirjoittanut kohtaukset musiikkiin. Ja se, jos mikä, on ollut säveltäjän omana aikana rohkeaa. Lavalla tapahtuvat rivoudet turskien kanssa sekä kammottava joukkoraiskaus ovat kuitenkin ohjaajan käsialaa.

Tandberg ravistelee oopperan perinteisiä konventioita dramaturgian tasolla kajoamatta juurikaan itse partituuriin. Tämä on omalla tavallaan verratonta. Ensinnäkin: orkesteritekstuurissa painottuu vahvasti marssitopiikka ja siihen liittyvä vaskisointiväri, joten ohjaaja on tehnyt häkellyttävän, mutta oudolla tavalla toimivan ratkaisun. Osa vaskisektiosta on nostettu näyttämölle, ja se on osittain integroitu näyttämölliseen toimintaan. Tyttöjen marching band -tyyliin puetut torvensoittajat marssivat lavalla milloin pareittain, milloin jonossa. Varsinainen groteskin irvokas kliimaksi koetaan, kun Katerina ja Sergei makaavat yhdessä ensimmäisen kerran. Vaskisoittajat kerääntyvät parin ympärille ja osallistuvat rytmikkääseen aktiin räikein sointivärein. Oopperan sointivärikartalla vaskethan merkitsevät Erosta ja Thanatosta, seksiä ja kuolemaa.

Joukkokohtauksia Lady Macbethissa on paljon, sillä oopperaa säveltäessään Shostakovitsh selvästi halusi olla kunnon neuvotokansalainen. Ja tässä Tandberg häkellyttää toisen kerran: kuoro ei aina representoikaan kansaa, vaan siitä on tehty dramaturgiasta irrallinen, välillä dekoratiiviseen viittaava elementti, joka on sekin irvokas, mutta joka jollakin kieroutuneella tavalla jopa miellyttää hieman silmää. Hääjuhlassa kuoro kuitenkin esittää raavasta kansaa, ja kotipolttoista juodaan suoraan kanistereista.

Shostakovitshin musiikki on kaikessa ironisuudessaan komeaa, ja komeaa oli myös Kansallisoopperan kuoron, solistiensemblen ja orkesterin työskentely. Sopraano Svetlana Sozdateleva suoriutui Katerinan rekisterin molempia ääripäitä koettelevasta roolista mallikkaasti, ja muidenkin solistien työ oli laadukasta.

Vaikka Kansallisoopperan Lady Macbeth näyttäytyy groteskina, kuolemalta haisevana karnevaalina, näyttämön magia tekee siinäkin tehtävänsä. Välillä väkevä näyttämökuva tapahtumineen on yhtä musiikin kanssa niin, että unohtuu, että kysymys on illuusiosta, esityksestä. Tämän katsoisin ehdottomasti uudelleen. Puistatuksin, mutta kuitenkin.

Liisamaija Hautsalo