Tenoristivieras hallitsi harmonian ja harmolodian

• Saksofonisti Rick Margitza Flame-klubilla Monkissa 21.3. Margitza, tenorisaksofoni; Jussi Fredriksson, sähköpiano; Antti Lötjönen, kontrabasso ja Teppo Mäkynen, rummut.

Pitkästä aikaa Turkuun saatiin kitaristien sijasta vierailulle kansainvälisesti tunnettu jazzsaksofonisti: Rick Margitza. Edellinen yhtä nimekäs Turku-vieras oli lyhyeksi jääneen Solar-jazzfestivaalin free jazz -legenda, altisti Evan Parker vuonna 2006.

Ainakin osan vuotta Pariisissa viihtyvä amerikkalaistenoristi Rick Margitza, 50, saapui Suomeen kahdelle keikalle. Niistä ensimmäinen oli järjestetty parin viikon varoitusajalla keskiviikkoillaksi Turkuun Flame-klubille Monkiin. Viidakkorumpu ja netti olivat kuitenkin toimineet, sillä paikalla oli runsaasti kuuntelijoita viime päivien runsaasta jazztarjonnasta huolimatta tai ehkä juuri sen takia. Jazzkuumetta oli ilmassa…

Detroitilaislähtöisen Margitzan esikuvina ovat olleet John Coltranen lisäksi Hank Mobley, Wayne Shorter ja Michael Brecker. Kaksi viimeksi mainittua kuuluivat myös Margitzan soitoissa. Yhtäällä hänen sukunsa musiikilliset juuret ovat Unkarissa ja sen romaanimusiikissa ja toisaalta Detroitin sinfoniaorkesterissa. Nämä molemmat seikat heijastuivat myös soitannollisena bluesahtavana melankoliana ja tyylikkään viimeisteltynä ilmaisuna. Margitzaa voidaankin pitää ajattelevan kuuntelijan ja kanssasoittajan harkitsevana ja huomaavaisena saksofonistina.

Tenoristi myöhästyi aikanaan 1980-luvun alussa akustisen jazzin uudelleentulemisesta tai ylösnousemuksesta. Niinpä häntä ei lasketa sopivasta iästään huolimatta silloin ilmaantuneiden neoklassikkojen joukkoon.

Margitza kuitenkin meritoitui vuosikymmenen lopussa Miles Daviesin keikka- ja Amandla-albumin miehistössä ansaiten sen seurauksena laajempaa arvonantoa samalla tavalla kuin kollegansa Bob Berg edellisellä vuosikymmenellä.

Sittemmin tenoristi on työskennellyt muun muassa Chick Corean, McCoy Tynerin, Maria Schneiderin ja Flora Purimin kyydissä. Samalla Rick Margitza on ehtinyt tehdä omissa nimissäänkin runsaat kymmenen albumia.

Flame-klubin kaksituntisessa konsertissa kuultiin yllättävän paljon materiaalia Margitzan omasta varhaistuotannosta: Body And Soul, Hands of Time ja When Will The Blues Leave? lukeutuivat niihin.

Lyhyellä varoitusajalla mukaan saatu kotimainen komppi toimi yllättävän hyvin. Sähköpianisti Jussi Fredrikssonin, kontrabasisti Antti Lötjösen, rumpali Teppo Mäkysen ja Margitzan muodostama nelikko toi mieleen Charles Lloydin 1960-luvun lopun kvartetin. Yhteissoitto oli nytkin yleisilmeeltään seesteistä ja kanssapeluria rauhallisesti myötäilevää. Teema, soolo+soolo ja teema toistuivat säännöllisesti jälki-bopillisessa hengessä.

Kaava ja sidokset kuitenkin rikottiin kahdesti. Ornette ColemaninWhen Will The Blues Leave? ja Margitzan oma, Elvin Jonesille omistettu E-Jones sisälsivät kumpikin rumpalin ja tenoristin toisiaan ruokkivan kaksinkamppailun, johon muut eivät osallistuneet. Tehokeino tuotti oivan lopputuloksen, jossa kumpikin instrumenttinsa taituri joutui pistämään parastaan. Iskujen vaihdossa oli harmolodian hehkua: rytmin ja melodian tasa-arvoista kietoutumista toistensa lomaan.

Näiden lisäksi kvartetti suoriutui hienosti aikanaan Ella Fitzgeraldille 60 vuotta sitten kirjoitetusta Cry Me A River -balladista ja Fats Wallerin vauhdikkaasta Jitterburg Waltzista.

JARMO WALLENIUS