Tuomien tuoksua
väärässä kimpussa

• Venäläinen ilta Sibelius-museossa 21.3. Pia Pajala, sopraano, Kristina Raudanen, mezzosopraano ja Virpi Vähäpassi, piano. Tshaikovski, Rachmaninov, venäläisiä romansseja.

Venäläistä yksinlauluaarteistoa ei meillä avata kovin usein. Samat muutamat laulut toistuvat suomalaisten laulajien ohjelmistoissa ja antavat vain kalpean kuvan venäjänkielisestä laulukirjallisuudesta. Siksi odotinkin paljon sopraano Pia Pajalan ja mezzosopraano Kristina Raudasen venäläiseltä ohjelmalta Sibelius-museossa keskiviikkona.

Laulajat olivat koonneet ohjelmaan Tshaikovskin ja Rachmaninovin yksinlauluja sekä kaksi Tshaikovskin oopperaduettoa.

Duetot soivat kerrassaan upeasti, kyse oli suuren musiikin tulkinnasta eikä kilpalaulannasta. Laulajien äänten värit sointuivat yhteen, ja kokonaisuus oli puhdas ja linjakas.

Pia Pajalan esitykset neljästä Sergei Rachmaninovin laulusta olivat syvällisiä ja äänellisesti loistokkaita, ja olin tulkinnoista suorastaan liikuttunut. Pajalalla on äänessään annos dramaattisuutta, joka sytyttää tämän tyyppiset laulut sisäiseen roihuun. Runojen melankolinen pohjavire patoaa suuria tunteita, ja sävellykset tukevat osuvasti näitä tasoja.

Kristina Raudasen esitykset Tshaikovskin ja Rachmaninovin lauluista olivat lyyrisempiä ja pidätellympiä. Nousuissa ääni ei ollut täysin kontrollissa, ja muutenkin ääni istui hieman ylhäällä, jolloin mezzosopraanon soinnille tyypillinen syvyys ja pyöreys eivät päässeet täyteen kukoistukseensa. Mutta äidinkieleltään venäjää puhuva Raudanen oli tietysti muuten ylivertainen runotekstien nyanssien tulkkina.

Pianisti Virpi Vähäpassi kannatteli suurta dramaturgista linjaa oivaltavalla tavalla. Hänen kokemuksensa korrepetitiosta tuli selvästi esille.

Konsertin loppupuoli sai käänteen, joka jätti onton olon. Ymmärrän, että esim. Georg Otsin tulkinta Saarenmaan valssista on kuolematon, ja virolaisille sillä on vielä suurempi merkitys. Yhtä lailla Mustat silmät tai Mantsurian kukkuloilla ovat venäläisille äidinmaitoa. Mutta näiden kappaleiden valitseminen vaikkapa Tatjanan ja Olgan dueton seuraan ylitti mielestäni tietyn rajan, olkoonkin, että ne esitettiin vastustamattomalla tyylillä ja taidolla.

Osaan yleisöstä nämä hitit upposivat kuin kuuma veitsi voihin, mutta itse ajattelen, että konteksti näille sinänsä kauniille kappaleille oli väärä. Koin, että esittäjät eivät itse uskoneet asiaansa. Kun kerrankin kanava olisi ollut auki syvälliselle laulukirjallisuudelle ja esittäjät pystyviä, miksi piti tyytyä kevyeen flirttiin?

Aija Haapalainen