Konserttiarvio: Soi laulu selkäluusta

WAM-konserttisarja.

Mia Simanainen, laulu sekä ensiesityksenä Toccata – kahdelle tanssivalle pianistille Maria Nurmela, tanssi ja piano, Kari Ikonen, piano ja tanssi. 24.1. Wäinö Aaltosen museossa.

Tiistain ohjelma koostui kahdesta erillisestä esityksestä, joille käsiohjelma ei antanut kokoavaa teemaa. Alustava informaatio antoi odottaa kokeellisuutta ja poikkitaiteellisuutta.

Mia Simanainen yhdisti teoksessaan lausuntaa, kansanmusiikkia, maailmanmusiikkia ja jazzia. Hiljaisuudesta siirryttiin puheen kautta lauluun. Esitystä rytmittivät luonnolliset tauot, jotka eivät rikkoneet teosta. Sävelistö liikkui modaalisessa ja tonaalisessa ympäristössä. Toonikasta ei kauaksi eksytty. Johtosävelellä herkuteltiin.

Musiikki kuljetti ympäri maailmaa. Laulu maalasi meditatiivisen sielunmaiseman liikkuessaan tuokiosta, tunteesta ja tunnelmasta toiseen. Positio lavalla vaihteli esityksen kuluessa.

Soittorasiasta löytyi japanilainen kansansävelmä, jonka ylle kehkeytyi toinen laulu. Tyylilainat ja sitaatit limittyivät vieraisiin, yllätyksellisiin paikkoihin ja yhteyksiin. Puuvillalangan kestävyyden ylistystä säesti kielisoitin, jonka alkuperä jäi hämäräksi. Laulu muuntui jazziksi. Hiljaisuutta ja ikiaikaisen arkaaista tunnelmaa rikkoi jatkuva ilmastoinnin hurina.

Ensiesityksessä Toccata – kahdelle tanssivalle pianistille Maria Nurmela ja Kari Ikonen ylittivät liikettä ja ääntä erottavan särön, muusikon ja tanssijan ilmaisukielen epätasasuhdan ja hierarkian. Kumpikin tanssi ja soitti, imitoiden ja peilaten, hetkittäin irtautuen teemallisesti toisistaan. Imitaatiot ja peilit muuttuvat hetkeksi kulmikkaaksi, liikkeelliseksi unisonoksi.

Fyysisesti leikiteltiin läheisyyden ja etäisyyden aste-eroilla. Flyygeliä soitettiin moderneilla ja perinteisillä tekniikoilla. Tanssi kaarteli flyygelin ympärillä. Tanssi ja soittaminen olivat toistensa jatkumoita.

Kiitän taiteilijoita inspiroivasta illasta.

Johanna Tiensuu