Varma uutuus
vanhojen tarujen parina

  Turun filharmonisen orkesterin konsertti Konserttitalossa 8.9. kapellimestarina Petri Sakari, solisteina Jian Wang, sello ja Anna Kreetta Gribajcevic, alttoviulu. Jalava, Strauss

Turkulainen Pertti Jalava on kiristänyt kantaesitystensä tahtia melkoisesti. Torstaina kuultiin pitkään kypsytelty Sinfonia nro 3 eli Forms of Opinion, reilun viikon päästä on vuorossa taas uutta ohjelmistoa. Silloin on jazzin vuoro, sillä Jalava jakaa tuotteliaisuutensa kahden musiikkityylin kesken. Pieniä rajoista piittaamattomia ylityksiä sävellyksissä on, mutta genrettömään höttöilyyn hän ei lähde.

Uudessa kantaesityksessä jazz kuului korkeintaan suhteellisen symmetrisinä sointurakennelmina ja joinain rytmeinä. Molemmat ovat tuttuja piirteitä jo Jalavan aikaisemmasta tuotannosta, mutta nyt ne olivat jalostuneet entisestä.

Ennen kaikkea lähes itseoppinut Jalava on silti kehittynyt muodon hallinnassa. Säveltäjän tutuinta linjaa edusti sinfonian toinen osa, tyylillisesti lavean rauhallinen Liquid Opinion, mutta siinäkin säveltäjä oli tiivistänyt sanottavaansa. Temaattisesti rikas mutta hallittu teos olikin parasta kuulemaani Jalavaa.

Varsinaista sävelmuotoilun vuoristorataa puolestaan tarjosi Richard Strauss peräti kahden teoksen voimalla. Jalavan kantaesityksen jälkeen kuultiin nimittäin Till Eulenspiegels Lustige Streiche op. 28 ja toisella puoliajalla Don Quixote op. 35. Aikamoinen yhdistelmä, vaikka kappaleilla tietty sukulaissuhde onkin.

Till Eulenspiegel oli näistä kahdesta Straussin oma suosikki, ja minun on helppo yhtyä hänen mielipiteeseensä. Värikäs, monipuolinen ja silti eheä sinfoninen runo kuvailee hauskasti vanhan tarinan kulkua.

Soittajatkin jaksoivat paneutua teokseen, vaikka Petri Sakari joutuikin kertaalleen vakuuttamaan heitä oikeasta temposta oikein olan takaa.

Tuulimyllyjä
vastaan

Don Quixote on sitten jo toisenlainen tarina. Teos rönsyilee ja syytää yleisön päälle sellaisen määrän informaatiota, että sitä on jo raskas seurata. Jos tekijänä olisi joku muu kuin Richard Strauss, voisi kuulija jo pelätä säveltäjän eksyneen lopullisesti ritariromaanien pimeälle puolelle.

Solisteille kappale on melkoinen painajainen: haastava, raskas ja epäkiitollinen, sillä kappaleen vaikeus ei tarkoita solistiosien loistokkuutta ja kuulijoiden ihailua. Pikemminkin stemmat tahtovat hukkua orkesterin pauhuun.

Se varsinainen solisti, sellisti Jian Wang soitti avaran selkeällä ja varmalla äänellä, jota tuki vauhdikkaasti etenevän kansainvälisen uran varmistava tekninen osaaminen. Strauss vain on kirjoittanut teoksen niin, että solisti johtaa sellojen ritaristoa ja pääsee vain harvakseltaan herkuttelemaan soittimelle ominaisilla sooloilla.

Sama vaiva oli alttoviulusolisti Anna Kreetta Gribajcevicin osana. Hienosti soitettu vaativa osa Sancho Panzan roolissa, mutta hohdokaskaan suoritus ei kuulosta erityisen loisteliaalta. Konserttimestari Juha-Pekka Vikman voitaisiin melkein lukea kolmanneksi solistiksi, jota säveltäjä kohteli yhtä vaativaisesti.

Don Quixotessa puhaltajat, etenkin trumpetit, tuntuivat vielä olevan vähän lomakunnossa, joten sävelpuhtaudessa ja koko orkesterin soiton yhtenäisyydessä oli jonkin verran parannettavaa. Silti kauden avaus oli soinnillisesti ja teknisesti suhteellisen onnistunut kokonaisuus, joten Petri Sakari tullee vuoden vaihteessa jättämään orkesterin hyvässä kunnossa.

MIKKO NORTELA