Muhkea konserttiversio myös levytetään

Kaivos
- vihdoinkin!

Jorma Hynninen
Jorma Hynninen

Einojuhani Rautavaara: Kaivos Tampere Filharmonia 24.9.2010 Tampere-talossa. Kapellimestari Hannu Lintu. Solistit: Jorma HynninenIra, Johanna Rusanen-Kartano, Hannu Niemelä, Mati Turi, Jaakko Kortekangas, Tuomas Katajala, Petri Pussila. Kuoron valmennus Heikki Liimola. Visualisointi Marika Vapaavuori.

Tampere Filharmonia teki kulttuuriteon esittämällä vihdoin Einojuhani Rautavaaran (s. 1928) esikoisoopperan Kaivos, jonka kohtalona oli tulla haudatuksi arkistojen uumeniin lähes 50 vuodeksi. Rautavaaran vuonna 1963 Suomen televisiossa kantaesityksensä saaneen Kaivoksen esittämättä jättäminen on häpeällinen tahra Suomen musiikinhistoriassa. Unkarin vuoden 1956 kansannousun tapahtumia käsittelevä teos oli aikanaan liian selkeä kannanotto sorretun veljeskansan puolesta, joten sitä ei haluttu Suomen muutenkin jännitteisessä poliittisessa tilanteessa esittää.

Suurta ja mahtavaa itänaapuria ei saanut osoittaa edes oopperan lavalta, joten suunnitelmat Kaivoksen esittämiseksi Kansallisoopperassa haudattiin syvälle pöytälaatikkoon.

Alkujaan Rautavaara sävelsi Kaivoksen Wihurin rahaston ja Suomen Kansallisoopperan järjestämään sävellyskilpailuun. Tauno PylkkäsenIkaros kuitenkin voitti, vaikka kilpailutuomaristo asetti Kaivoksen ensimmäiselle sijalle. Ilmeisesti ulkopolitiikalla oli vaikutusta myös kilpailun ratkaisuun, sillä Kaivoksen taiteellisista ansioista ei juryn mielestä ollut epäilystä.

Peruskalliota

Tyylillisesti Kaivos edustaa dodekafoniaa, ja Rautavaara hyödyntää siinä myös sarjalista menetelmää. Säveltäjä itse on tuonut esiin, että teoksen sävelkieleen vaikutti hänen Zürichissä näkemänsä 12-säveljärjestelmän isän, Arnold Schönbergin keskenjäänyt Moses und Aron. Lisäksi teoksessa käytetään ääninauhaa, ja orkestraatiota rikastaa Bernd Alois ZimmermanninSotilaat-oopperan tapaan jazzbändi.

Tampereen esitystä oli valmisteltu huolella, sillä levy-yhtiö Ondine taltioi Kaivoksen myöhemmin tehtävää levytystä varten. Hannu Lintu sai orkesterista esiin teoksen teeman edellyttämiä synkkiä, rujojakin sävyjä halliten myös teokseen sisältyvät hurjat dynaamiset vaihtelut.

Teoksessa tarvittava orkesteri on massiivinen, ja Rautavaara on kirjoittanut äärimmäisen paksua, jyhkeää tekstuuria, varsinaista peruskalliota. Laulajien olikin toisinaan lähes mahdotonta päästä kuuluville, vaikka kaikki oli tehty heidän tukemisekseen: solistien osuudet kuten myös kuoro oli nimittäin vahvistettu.

Nuoruudenteokseen liittyvän vimman ja ylitsevuotavan ilmaisutarpeen ymmärtää hyvin. Seuraavassa parikymmentä vuotta myöhemmin syntyneessä Thomas-oopperassaan (ke. 1985) Rautavaara kirjoittaakin solistien näkökulmasta jo täysin erilaista tekstuuria; sellaista, jossa orkesteri jättää tilaa solisteille ja jossa melodisuus on korvannut laulajille erittäin haastavat, sarjalliset riviaihelmat.

Musiikkinsa näkökulmasta teos siis edustaa 1950-luvun modernistista, kylläkin taidokasta Rautavaaraa; tässä vaiheessa todellinen oopperasäveltäjyys kuitenkin antaa vielä odottaa itseään.

Aikansa tuote

Vaikka Kaivos on ehdottomasti yksi suomalaisen oopperan merkkipaaluista, se on toisaalta myös oman aikansa tuote myös librettonsa näkökulmasta. Erityisesti poliittinen retoriikka, jonka Rautavaara itse kirjoittamaansa librettoon omaksui, kuulostaa tänään vanhahtavalta ja julistavalta.

Ooppera, kuten sen nimikin implikoi, sijoittuu kaivokseen, jota kapinalliset työläiset puolustavat. Jos kysymyksessä ei olisi poliittinen ooppera, voisi ajatella, että se on mysteerinäytelmä allegorisine henkilöhahmoineen. Puoluetta ja kirkkoa edustavat Komissaari (Jorma Hynninen) ja Pappi (Jaakko Kortekangas). Oudolta tuntui erityisesti Papin hahmo. Senkin voi kuitenkin ymmärtää teoksen historiallisesta kontekstista käsin: vielä 1950-luvullakin kirkonmiehet olivat monessa yhteisössä vahvassa auktoriteettiasemassa.

Kuorolle on kirjoitettu Schönbergin tapaan puhelaulua, ja kuoron tehtävänä on myös luoda teokseen erilaisia äänimaisemia esimerkiksi kuiskimalla, huutamalla tai käsiä taputtamalla. Ääninauhalta kuullaan muun muassa konekivääritulta.

Musiikillisesti nautittavimmat jaksot löytyvät oopperan II ja III näytöksen aluista. Toisen näytöksen aloittaa Iran monologi, joka sisältää tyylialluusion jazziin. Tässä Rautavaara osoittaa olevansa mestarillinen orkestroija; tyyli ei synny välttämättä harmoniasta vaan instrumentoinnista ja rytminkäsittelystä. Sarjallinen tekstuuri kuulostaa harvoin niin hyvältä kuin illan ainoan naissolistin, sopraano Johanna Rusanen-Kartanon laulamassa jazzkohtauksessa.

Kolmannen näytöksen aloittava, kirkkomusiikkiin viittaava kuorokohtaus antaa puolestaan viitteitä Rautavaaran myöhemmistä, loisteliaista kuorokohtauksista.

LIISAMAIJA HAUTSALO

Johanna Rusanen-Kartano
Johanna Rusanen-Kartano