Fuusiota ja betonia

Jaakko Martikainen (vas.), Mikko Multamäki ja Peppe Jalava fuusioivat tyylejä Sibelius-museossa keskiviikkona.
Jaakko Martikainen (vas.), Mikko Multamäki ja Peppe Jalava fuusioivat tyylejä Sibelius-museossa keskiviikkona.

Jazz-ilta Sibelius-museossa keskiviikkona 28. huhtikuuta. Peppe Jalava, rummut, kosketinsoittimet; Jaakko Martikainen, saksofonit, huilu; Antti Hermaja, pasuuna; Ari Polojärvi, sähkökitara; Mikko Multamäki, basso.

Fuusiojazz mukautuu moneen: lähestymistapa sallii käytännössä minkä tahansa elementin ujuttamisen musiikkiin. Fuusio ilmentää lisäksi mitä hienoimmin jazzin ilmaisunvapautta, sillä mielikuvissa mikään ei sido sitä tiettyyn muotoon.

Peppe Jalava Bandin fuusionäkemykseen sisältyi aineksia muun muassa progressiivisesta rockista sekä orkesteri- ja kamarimusiikista keskiviikkona Sibelius-museossa. Äänistä ja sointiväreistä syttyi mielleyhtymiä niin ikään Chico Hamiltoniin, John Scofieldiin ja 1970-luvun Piirpauke-yhtyeeseen.

Erilaisia muuttujia viisikko kohteli tasapuolisen avomielisesti, ja jopa free-asenteella – itse asiassa kvintetin kahteen settiin mahtui hyvinkin vapaata pudotusta nuoteista soittamisesta huolimatta.

Fuusion perusilme kirkastui jo kättelyssä. Peppe Jalavan 30 vuoden takaisesta tuotannosta poimittu Rosvon maja näytti, että kaikki käy kun homma on hallussa.

Ulosannista välittyi sekä ilmaisumuodon mahdollisuus mutkikkuuteen että improvisatoriselta vaikuttanut sujuvuus heittää pataan mausteita kaapin täydeltä.

Kipakan piiskauksen ohella ryhmä taipui elegiseen tunnelmointiin. Esimerkiksi Pinnalla ja ajoin alla voimaantui malleteilla isketystä rytmistä, sai ankkurin basson muhkeista rekisteristä ja nousi siivilleen saksofonin melodiaornementein tatuoituna.

Orgaaninen drum’n’bass pumppasi energiaa soittoon lyömällä kaiken perustaksi kokonaisuutta kuljettavan sykkeen. Hetkittäin So Whatilta kuulostavine viittauksineen teos kytkeytyi traditioon ja harppoi samalla etuhorisonttiin.

Soitteista kävi ilmi kokoonpanon vahvuudet: puhaltimien ja sähköinstrumenttien sekä puun, nahkan ja metallin liitto synnytti parhaimmillaan juhlavaa dynamiikkaa ja hauskoja oivalluksia.

Vähän on paljon -estetiikalla toteutettu Pluto? – Siellä se kieppuu yhä! oli illan huippuja: vaikka ilmassa oli paljon kaikkea, kopla sai soiton kuulostamaan omalla mittapuullaan minimalistiselta.

Toisessa ääripäässä tilan rajat tulivat raikuen vastaan. Rokkaavin materiaali ja raskaskätisin tarjoilu ylipäätään kimpoili ikävästi betonisesta salista ja verotti kuunteluelämystä dramaattisesti.

Esimerkiksi toisen setin abstraktia muotoa hyödyntänyt Kirpputorilla löi ikävästi korville – Sibelius-museo ei sovellu volyymiakrobatialle.

MATTI KOMULAINEN