Nimikkosäveltäjän paluu

• Turun filharmoninen orkesteri konserttitalossa 15.5. Kurt Nikkanen, viulu, Petri Sakari, kapellimestari, Laivaston soittokunta. Janacek, Heiniö, Berlioz, Respighi.

Säveltäjä Mikko Heiniö täyttää huomenna 60 vuotta. Säveltäjän syntymäpäivää on luonnollista juhlistaa konsertilla, ja niinpä torstaina konserttitalossa kuultiin Heiniön uusi teos Alla madre , konsertto viululle ja orkesterille.

Heiniö valittiin yksitoista vuotta sitten Turun filharmonisen orkesterin nimikkosäveltäjäksi, mikä ei kyllä ole viime vuosina juurikaan tullut ilmi. Heiniön musiikkia ei ole ollut orkesterin ohjelmassa oikeastaan lainkaan, mikä on sääli ja suuri vääryys, koska Mikko Heiniö on yksi Suomen parhaista säveltäjistä.

En tiedä, onko surkea tilanne johtunut henkilöistä vai mistä, mutta joka tapauksessa orkesterin uuden intendentin Marja-Liisa Lieppisen aikana tilanne näyttää kääntyneen parempaan päin: juuri maaliskuussa Turun linnan Juhana Herttuan musiikkisalongissa kuultiin Heiniön teos In G ja nyt siis täysin uusi sävellys.

Heiniön edellinen suurimuotoinen teos oli ooppera Käärmeen hetki , jota esitettiin kansallisoopperassa syksyllä 2006, ja se oli ainakin allekirjoittaneelle pettymys.

Sen musiikki oli takuuvarmaa Heiniötä, taitavaa ja omaleimaista, mutta Juha Siltasen librettoa en pitänyt kovin onnistuneena. Kun draamateoksesta puuttuu draama ja tarina, siitä puuttuu liian paljon.

Orgaaninen ja svengaava

Alla madre todisti kuitenkin jälleen, kuinka hienoa musiikkia Heiniö kykenee luomaan. Sen musiikissa olivat läsnä monet Heiniölle tyypilliset asiat kuten svengaavat rytmit, huumori, kiehtovat harmoniat ja melodiat sekä ennen muuta orgaanisen luonnikas, helposti lähestyttävä ja kuitenkin omintakeisesti kasvava muotokieli.

Teoksen alun rytmimaailma toi mieleeni Heiniön ensimmäisen sinfonian alkumetrit - samankaltaista lyömäsoitinten käyttöä säveltäjä on siis harrastanut jo ennen Afrikan-reissujaankin. Lyömäsoittimet pysyivät läpi koko teoksen tärkeässä osassa, ja Heiniöllä on kyky saada orkesteri svengaamaan.

Ensimmäisen osan nimi on Arrivo, saapuminen, ja sen kuluessa viulusolisti ikään kuin kasvaa esiin orkesterista. Solistin vähittäinen saapuminen lavalle toimi hienosti. Alkupuolella orkesteri soitti enimmäkseen pieni ryhmä kerrallaan, joiden kanssa solisti kävi keskusteluaan.

Toisessa osassa solisti otti sitten ohjat käsiinsä, ja orkesterin tehtäväksi muodostui jatkaa tai kaiutella solistin ääniä. Tässä kohdin saattoi hyvin huomata, kuinka paljon Heiniö saa irti pienestä ja yksinkertaisesta ideasta. Ja olennaista on, että idea on riittävän yksinkertainen, jotta kuka tahansa voi sitä ensi kuulemalta seurata. Perinteisestihän uusi musiikki on täynnä toinen toistaan hienompia ideoita, joiden olemassaolosta ei kuitenkaan kukaan pääse selville ilman seikkaperäistä analyysia.

Ja tässä päästäänkin uuden musiikin arvomaailman ytimeen: yksi niistä monista syistä, miksi Heiniö on säveltäjänä mielestäni niin merkittävä, on hänen kykynsä rakentaa musiikkiin aina syvempien merkitysten lisäksi myös helposti lähestyttäviä tasoja.

Helppo lähestyä

Lähtökohtaisesti uutta teosta ei ole helppo lähestyä. Tämä totuus muodostaa aina säveltäjälle probleeman, joka hänen on ratkaistava jollakin tavalla. Joku ei piittaa moisesta lainkaan ja saa "vaikean" säveltäjän maineen - ja on kenties ylpeä siitä. Avainsana on toistuvuus: helppo lähestyttävyys vaatii aina jonkinlaista toistoa. Ihminen kun on psykologisesti rakennettu niin, että tuttuus tuntuu mukavalta. Alla madre -teoksessa kuultiin toisen osan kaikutoistojen lisäksi paljon urkupisteitä tai aiheiden välittömiä kertauksia ja myös laajemman tason toistoa - mihinkään halpahintaisiin tai viihteellisiin keinoihin Heiniö ei kuitenkaan sorru.

Kolmannessa osassa viulusolisti Kurt Nikkanen pääsi briljeeraamaan taidoillaan. Hän osoittautui konserttia edeltäneessä haastattelussa erityisen älykkään tuntuiseksi soittajaksi, ja lavalla hän todisti olevansa huikea muusikko. Nikkasen sävymaailma oli rikas ja lavea ja teknisesti hän suoriutui teoksen haasteista suvereenisti.

Myös Heiniön huumori sai Nikkasessa hyvän tulkin: toisen osan kadenssin hauskassa päätöksessä solistin elekieli oli ilmiselvästi linjassa säveltäjän ajatusten kanssa.

Myös kapellimestari Petri Sakari hoiti hommansa kiitettävästi. Jouset jäivät joissakin huipennuksissa muun orkesterin jalkoihin, mutta muuten soitto oli huolellista, hyvin balansoitua ja elävää.

Muutakin soitettiin

Konsertin aloittanut JanacekinAdagio oli romanttisen kaunis, mutta meni vähän ohi Heiniön teosta odotellessa. Toisella puoliajalla kuultiin Berliozin alkusoitto oopperasta Benvenuto Cellini , joka soi todella uhkeasti ja osoitti, että näidenkin teosten yksityiskohtiin oli ennätetty paneutua.

Konsertin päätti Ottorino Respighin upea teos Rooman pinjat . Laivaston soittokunnalla vahvistettu orkesteri oli huippuvireessä, etenkin vasket soittivat äärimmäisen tarkasti - kukaties suora radiointi toi lisädraivia soittoon. Tämä konsertti oli ehdottomasti koko kuluneen kauden paras!

TOMI NORHA

Aloita keskustelu tästä jutusta



Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda!/HUUDA tai kiroile.

Emme julkaise linkkejä tai mainoksia.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta.

Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.