Vain uudessa on tulevaisuus

Plus Ensemblen konsertti Sibelius-museossa 28.3. Erkki Lahesmaa, sello, Mikko Luoma, harmonikka ja Christoffer Sundqvist, klarinetti. - Lindberg, Haapanen, Wuorinen, Fagerlund.

Turku on kulttuurikaupunki, ainakin mitä uuden musiikin esittämiseen tulee. Uuden musiikin esittäminen näinkin runsain mitoin ei näet ole itsestään selvää. Sehän ei ole mitään kassamagneettien ja ihmismassojen 'tuottavaa' toimintaa, joka katsotaan tätä nykyä pakolliseksi osaksi modernia, ja ns. 'menestyvää' yhteiskuntaa.

Riskit ovatkin melkoiset, sillä Bacheja syntyy harvoin, ei edes meillä Suomessa, vaikka säveltäjiä taitaa olla tätä nykyä enemmän kuin koskaan. Kuitenkin, mennyt on mennyttä ja vain uudessa on tulevaisuus, vaikka se tietysti kasvaa siitä, mitä on ollut.

Plus Ensemble on orgaanisesti toimiva ja esiintyvä ryhmä, joka ottaa haasteet rohkeasti roisissa pelimannihengessä vastaan. Yhtyeen yhteissoitto on erinomaisen musikanttista. Tästä huolimatta, koska musiikilliset tyylit ovat kuin kieliä, niihin ei heti pääse sisään. Onkin harmi, että monet uuden musiikin esitykset jäävät ainutkertaisiksi. Ennen muinoin kerrattiin, nyt se on sävellyksessä lähes tabu.

Magnus Lindbergin musiikki on touhukasta, niin myös sävellyksessä Steamboat Bill Junior (1990). Ensi kuulemalta osien eri karaktereita on vaikea erottaa ja päällimmäiseksi vaikutelmaksi jää soittimellinen musikanttisuus. Koetin vaihtaa näkökulmaa: suljin silmäni ja kuvittelin olevani omenapuutarhaan pudonnut humanoidi, vaan ei auttanut, vierauden tunne jäi. Olisikohan kertaus auttanut.

Perttu Haapasen musiikissa terävät leikkaukset ja persoonalliset eleet viehättävät. Sävellyksessä ...los hojas de nubes (2004/5) trio sai hurjastella mielensä mukaan. Lukemattomista erilaisista sointikentistä etenkin trillikentät, joissa harmonikalla on tärkeä rooli, jäivät pysyvimmin muistiin.

Amerikkalaisen Charles Wuorisen Buttons and Bows (2001) edusti joukon konservatiivisinta antia. Ei niin, etteikö se menisi täydestä modernismista monin paikoin muualla maailmassa, mutta tässä ympäristössä Wuorisen sävelkieli oli etenkin rytmiikaltaan perinteeseen ankkuroituvaa. Sangen pitkä sävellys on ammattitaitoisesti kirjoitettu ja se toimii, mutta sanottakoon kuitenkin, ettei sitä jäänyt ikävä.

Sen sijaan Sebastian Fagerlundin kolmiosainen Breathe vuodelta 2005 tarjoaa tanssahtavassa Scherzo-osassaan harvinaisen mukaansatempaavaa musikanttista menoa: Plus Ensemble tulkitsi osan estoitta. Scherzoa seuraavassa kolmannessa osassa staattiset soinnut puolestaan muljahtelevat sinne tänne, ja kun ne viimein saavuttavat vakaan unisonon, harmonia muljahtaa vielä kerran paikoiltaan ja sävellys jää ikään kuin ilmaan.

ATTE TENKANEN