Missä menee oman tyylin
ja kliseen välinen raja?

Crusell-viikko eteni tiistaina Uudenkaupungin vanhassa kirkossa monenlaisen puhallinvoittoisen kamarimusiikin parissa: Lotta Wennäkosken Ilmakehästä , Arnold Baxin Klarinettisonaatti , Arthur Blissin Pastoraali sekä Johannes Brahmsin Käyrätorvitrio .

Wennäkosken osa on raskas: hän joutuu koko festivaaleilla ypöyksin edustamaan koko suomalaisen luovan säveltaiteen nuorempaa polvea. (Lukija huomannee edelliseen virkkeeseen sisältyvän piilotetun, mutta sitäkin pistävämmän piikin festivaalin ohjelmapolitiikkaa kohtaan.)

Wennäkosken Ilmakehästä on taiten tehty tutkielma huilun sävyistä, ja Petri Alanko tulkitsi teoksen antaumuksellisesti. Musiikki on Wennäkoskelle tyypillistä: hiljaista, hidasliikkeistä, aforistista, ja siinä kaihdetaan perinteisiä virtuoottisia eleitä.

Ilmakehä versus makkaraperunat

Wennäkoski on selvästi löytänyt oman tyylinsä ja äänensä, joka on suunnilleen yhtä topakka kuin Mozartilla: kuulija tietää uudesta teoksesta paljon jo ennen kuin yhtäkään säveltä on soitettu.

Ilmakehästä -teoksessa minua häiritsi, ettei Wennäkosken ääni siinä ollut kovin oma - Kaija Saariaho kun on tehnyt kaiken jo reilut kaksikymmentä vuotta sitten. Huiluun kuiskailu, aforistinen runo, glissandot ja mikroaskeleet, kiinnostus yläsäveliin ja niin edelleen.

Toisaalta voidaan hyvinkin sanoa, että musiikin maailmassa kaikki muistuttaa väkisinkin jotakuta toista, eikä tällaisia yhtäläisyyksiä voi pitää synteinä lainkaan. Totta. Ja totuuden nimessä on sanottava, että Wennäkoski on kyllä säveltänyt muunkinlaista musiikkia. Ilmakehästä -teoksessa minua kuitenkin häiritsee koko asetelman ennalta-arvattavuus: nuori suomalainen naissäveltäjä tekee haurasta ja hiljaista ja aforistista musiikkia eteerisen otsikon alla - boring!!!

Mielenkiintoisimmat asiat syntyvät yllättävistä yhdistelmistä ja kontrasteista. Nyt Lotta Wennäkoski otat itseäsi niskasta kiinni ja teet vaikka Dragsterisonaatin tai Divertimenton makkaraperunoille .

Täsmällistä soittoa

Arthur Blissin Pastoraali ja Arnold Baxin Klarinettisonaatti olivat "lyyrisiä ja romanttisesti viihdyttäviä" teoksia, kuten käsiohjelmassa osuvasti luonnehdittiin. Klarinetisti Andrew Marriner soitti teokset klassisen kuulaalla ja raikkaalla otteella. Marrinerin yhteistyö pianisti Robert Roozemanin kanssa oli esimerkillisen täsmällistä.

Täsmällistä ja kurinalaista oli myös viimeisenä esiintyneen porukan soitto. Vaikka hitaassa osassa esiintyikin pieniä intonaatio-ongelmia, Brahmsin teos sai oivan ja eläväisen tulkinnan toisiaan kuuntelevan ja dynamiikaltaan moniulotteisen trion käsissä.

TOMI NORHA

• Crusell-viikon konsertti Uudenkaupungin vanhassa kirkossa 26.7. Petri Alanko, huilu, Andrew Marriner, klarinetti, Markus Maskuniitty, käyrätorvi, Laura Vikman, viulu sekä Kristiina Junttu, Robert Roozeman ja Joonas Pohjonen, piano.

- Wennäkoski, Bliss, Bax, Brahms.