Norman Granz toi tähdet yhteen

TS/Esther Bubley
TS/Esther Bubley

Norman Granz (1918-2001) muistetaan jazzin keskeisenä taustavaikuttajana. Konserttijärjestäjä, tuottaja ja levymoguli muun muassa laajensi jazzin kuulijakuntaa esittelemällä 1940-luvulla Jazz At The Philharmonic -konseptin.

JATP:n puuhamies vei alan merkkihenkilöt konsertoimaan klassisen musiikin pyhättöihin isojen orkesterien säestyksellä. Hanke nosti jazzin profiilia ja silotti osaltaan ilmaisumuodon tietä salonkikelpoiseksi ilmaisumuodoksi. Granz jalosti idean kiertueiksi, jotka ulottuivat Eurooppaan saakka.

Muutenkin Granzilla oli korvaa erikoisille yhdistelmille. Vuosina 1952-1954 hän järjesti levytyssessioita, joihin koottiin iso joukko swingin ja bebopin koulimia muusikoita. Ohjelmaksi Granz poimi moni-ilmeistä materiaalia bluesaihioista ja jazzstandardeista Greshwinin veljesten sävellyksiin. Lähtökohtana oli improvisoida teemalähtöisesti ja tutkia, mihin musiikki vie. Samalla soittajat pääsivät sparraamaan kykyjään kovatasoisessa seurassa.

Kokoontumisten tulokset kruunattiin otsikolla Jam Session ja julkaistiin tuoreeltaan Granzin perustamalla Clef-levymerkillä. Nyt kaikki yhdeksän Jam Session -albumia on pakattu viidelle cd-levylle.

Tyylikäs metallikansio sisältää musiikin lisäksi 72-sivuisen kuvitetun kirjasen. Siinä Granzin elämäkerturi Tad Hershorn pureutuu jamikonseptiin tuottajalähtöisesti. Radiotoimittaja Bob Porter analysoi kohtaamiset sessio sessiolta omassa esseessään. Jazzentusiasti Brian Priestleyn muusikkoesittelyihin puolestaan on kiteytetty osallisten elämänvaiheet ja saavutukset.

Kuninkaalliset yhdessä

Jam Session -hanke oli jazzin monitoimijana vankan maineen hankkineen Granzin pitkäaikaisen kehittelyn tulos. Granz käynnisti yhteissoittotilaisuudet jo 1942 losangeleslaisella klubilla 23-vuotiaana aloittelevana promoottorina ja kuunteli jamit useimmiten alusta loppuun.

Vuosikymmen myöhemmin hyvät suhteet taiteilijoihin luonut Granz sai studioon laajan joukon alan osaajia. Jam Session -levyillä kuultavista lähes 30 muusikosta huomio kohdistuu etenkin vahvoihin yhtyeenjohtajiin ja solisteihin. Charlie Parkerin ohella muun muassa Oscar Peterson, Count Basie, Lionel Hampton, Roy Eldridge ja Dizzy Gillespie nostivat hankkeen julkisuusarvoa, sillä miehet edustivat jazzin eri lähestymistapoja varsin kattavasti.

Esimerkiksi Parker ja Gillespie toivat sessioihin bebopin särmää, luettiinhan molemmat 1940-luvun vastakulttuurijazzin pääarkkitehteihin. Heistä etenkin Gillespie oli muutenkin meritoitunut uuden etsinnässä ja tutkinut esimerkiksi afrokuubalaista tyylipalettia.

Bigband-ympyröistä ponnistava Basie puolestaan toi istuntoihin oman hienostuneen panoksensa. Granzin sessioissa yleensä pianistina tunnettu mestari väläytteli myös harvemmin kuultuja urkurin taitojaan.

Idean toimivuus käy ilmi jo esittelyssä. Esimerkiksi ensimmäisen Jam Session -levyn balladipotpurin työnäytteet Barney Kesselin herkästä All The Things You Are -kitaroinnista Parkerin ja Ben Websterin hauraankauniiseen puhallintyöskentelyyn koskettavat puolen vuosisadan takaa - vaihtuvien soittajien luoma dynamiikka hivelee ajattomasti.

Meno yltyy kollektiiviseksi pyöritykseksi, kun aihioksi otetaan Funky Bluesiksi nimetty jamittelun peruskivi. Viestikapula siirtyy intuitiivisen varmasti blueskaavan sisällä, mikä mahdollistaa vaikkapa saksofonistien tyylien keskinäisen puntaroinnin.

Ripeimmissä vedoissa kuten Lionel Hamptonin nimiin pannussa viidennessä soitinmittelössä käy ilmi muusikoiden tekninen taituruus.

Etenkin kiihkeästi tykyttävä Jamming For Clef kipinöi tavatonta energiaa, kun soolovuoro siirtyy lennosta puhaltajilta vibrafonistiliiderille ja takaisin.

Perusasioiden äärellä

Improvisointi oli ja on jazzin keskeisiä elementtejä: tutkitaan yhdessä musiikkia ja sen mahdollisuuksia ilman ennalta sovittua päätepistettä. Jameissa muusikko paitsi esittelee osaamistaan ja hioo taitojaan, myös luo alati uutta ja ennen kuulematonta sävelilmaisua.

Muusikolta kysyi rohkeutta ottaa haaste vastaan, irtautua vakiokuvioista ja astua uudessa seurassa tutkimattomalle maaperälle. Duke Ellington vertasikin aikoinaan jamittelua osuvasti ritarien turnajaisiin.

Granzin oivallus oli tallentaa tuo musiikin elävässä esitystilanteessa tapahtuva prosessi, vaikkakin levyn soittoaikarajoitukset huomioon ottaen. Tallenne toi savuisien klubien instrumenttiottelut niidenkin ulottuville, jotka eivät päässeet kuulemaan soittoa aidossa miljöössä.

Autenttisuuden takeena oli tuolloinen studiotekniikka, jonka mahdollisuudet vaikuttaa tehtyyn tallenteeseen olivat vielä hyvin rajalliset. Esimerkiksi yhden instrumentin osuuden korjaaminen ei onnistunut muuten kuin uusimalla koko otto.

Kansio on ansiokas muistutus siitä, että parhaat ideat ovat usein yksinkertaisia.

Maallikolle kuin muusikollekin The Complete Norman Granz Jam Sessions -paketti suo tilaisuuden kuulla jazzin keskeisten, nyt jo useimmissa tapauksissa kuolleiden suunnannäyttäjien ottavan mittaa toisistaan kulttuurihistoriallisesti merkittävässä yhteydessä.

MATTI KOMULAINEN

• The Complete Norman Granz Jam Sessions . Viisi cd-levyä. Verve/Universal.

TS/
TS/
Aloita keskustelu tästä jutusta



Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda!/HUUDA tai kiroile.

Emme julkaise linkkejä tai mainoksia.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta.

Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.