Skandaali ei hätkäytä

Matti Kivekäs<br />Djagilev (Dick Holmström) ja Stravinski (Joachim Wigelius) miettivät, kuka oikeastaan on jumala. Taustalla tanssiryhmäänsä johtava Nizhinski (Lassi Sairela) tietää kysymykseen oman vastauksensa.
Matti Kivekäs
Djagilev (Dick Holmström) ja Stravinski (Joachim Wigelius) miettivät, kuka oikeastaan on jumala. Taustalla tanssiryhmäänsä johtava Nizhinski (Lassi Sairela) tietää kysymykseen oman vastauksensa.

Turun konserttitalolla keskiviikkona ensi-iltansa saanut Skandaali ei suinkaan ole taas yksi koreografia Kevätuhrista. On virkistävän poikkeavaa ottaa lähtökohdaksi Kevätuhrin aiheuttama reaktio vuonna 1913.

Skandaali koostuu kerronnallisesti kahdesta osiosta, ensimmäisen näytöksen näytelmästä ja toisen näytöksen tanssiteoksesta. Näytöksien välille sillan rakentaa yhtäältä Djagilev-hahmon näytelmän lopussa esittämä toive, ettei yleisö enää mellakoisi toisen näytöksen aikana; toisaalta Tiina Lindforsin koreografia sisältää liikkeellisiä muistumia näytelmän tanssillisista elementeistä.

Tässä suhteessa produktio on myös kiinnostavampi kuin kansallisbaletin jälleen ohjelmistoonsa ottama Millicent Hodsonin ja Kenneth Archerin "Nizhinskin" Kevätuhriksi nimeämä rekonstruktio, joka väittää yksiselitteisesti olevansa alkuperäinen skandaalin aiheuttaja.

Hyvä yritys,
kehno näytelmä

Ironisena katsauksena vuoden 1913 toukokuun lopun tapahtumiin Skandaalin näytelmällinen osuus on kiinnostava ja huvittava. Yleisön osallistuminen toimii yllättävän hyvin, ja katsojien joukkoon sijoitetut näyttelijät onnistuvat hyvin tehtävässään. Pääroolien esittäjät ovat kaikessa liioittelussaan yllättävän vetoavia, erityisesti Joachim Wigelius Stravinskinä on selvästikin tutkaillut säveltäjän tyypillisiä maneereita.

Valitettavasti näytelmä itse on luvattoman huono. Kerronnallisesti se on löyhä, ikään kuin pitkä johdanto ennen asiaan pääsemistä. Historiallisten henkilöiden kanssa tarinalla ei ole mitään tekemistä, ja sääliksi käykin katsojaa, joka ei teoksen hahmoja entuudestaan tunne.

Frej Lindqvist on selvästikin tutustunut ainoastaan Stravinskin ns. omaelämäkerran (1930) ja Romola Nizhinskin melodramaattisen romaanin (1933) rakentamiin kuviin Djagilevista, Nizhinskistä ja Stravinskistä.

Jälleen
kerran

Jälleen kerran Djagilev (Dick Holmström), joka todellisuudessa epäröi edes esittää koko Kevätuhria, asetetaan suuren neron rooliin, yksilöksi, joka kokosi yhteen avantgardetaiteen 1900-luvun alun Euroopassa.

Jälleen kerran näemme Nizhinskin (Lassi Sairela) puolihulluna, lapsellisena ja musiikkia taitamattomana idioottina, joka on täysin rakastajansa orja. Katsoja jää ihmettelemään, miksi avantgarde ihaili nimenomaan tätä tanssija-koreografia, joka nyt tehdään naurettavaksi jopa suhteessa muihin karikatyyrinomaisiin hahmoihin.

Jälleen kerran kuulemme Stravinskin puheita, joilla säveltäjä 1920-luvulta alkaen pyrki erottamaan itsensä 'näyttämömusiikin kirjoittajan' halveksitusta roolista - huolimatta kyseisen herran muutamaankin otteeseen muuttuneista mielipiteistä. Tässä yksi niistä kesäkuulta 1913: "Nizhinskin koreografia oli vertaansa vailla. Muutamaa kohtaa lukuunottamatta aivan kaikki on niin kuin toivoin. Meidän pitää odottaa pitkään ennen kuin yleisö tulee tutuksi kielemme kanssa, mutta jo tekemämme arvosta olen vakuuttunut ja se antaa minulle voimia työhöni."

Meteliä ja
rumia asentoja

Vuonna 1913 keskeistä oli yleisön kykenemättömyys tajuta, mistä teoksessa oli kyse. Stravinskin musiikki kuulosti pelkältä melulta ja Nizhinskin koreografia järkytti vääntelemällä tanssijoita rumiin asentoihin ja pysähtymällä paikalleen kun musiikki tuntui vaativan liikettä.

Mellakoijat olivat korkeissa yhteiskunnallisissa asemissa ja silti käyttäytyivät huonosti. Skandaalissa kuulemme ainoastaan kuuluisista taiteilijoista, josta suuri osa (esimerkiksi Picasso) ei edes ollut paikalla. Miksi skandaali tapahtui tai mikä siitä rakennetun myytin tehtävä on sittemmin ollut, jää epäselväksi.

Juuri skandaaliin keskittymällä onnistutaan unohtamaan miksi Kevätuhri oli aikanaan merkittävä teos ja mitä sillä kenties olisi annettavaa nykypäivällekin. Näytelmän yhteydessä esitettävät 'koreografiat' ovat järjestään kammottavia, eikä niiden antama kuva kyseisistä teoksista ole edes pilapiirros. Tässäkin suhteessa Kevätuhrin 1913 nähneet pilapiirtäjät olivat paljon nerokkaampia kritiikissään.

Tuttuja
aineksia

Samoin kuin näytelmä viittaa historialliseen kertomusperinteeseen, Tiina Lindforsin uusi koreografia herättää välttämättä muistumia niistä aiemmista - yli sadasta - samaan musiikkiin tehdystä versiosta. Lindfors on toki rohkea tarttuessaan näin valtaisaan orkesteriteokseen, mutta ennakkomainonnassa paljon toistetusta 'uutuudesta' ei juuri ole jälkiä. Martha Grahamin, Pina Bauschin ja Maurice Béjartin koreografiat - rekonstruktiosta puhumattakaan - muistuvat mieleen matkan varrella, ja miestanssijoiden kietoessa oranssia kangasta vyölleen mieleeni nousi jopa Mats Ekin Japani-teemainen versio.

On tärkeää huomata, että Skandaali oli myös ennakkomainonnan puolesta tarkkaan harkittu kokonaisuus. Aivan kuten 1913, jolloin Djagilevin julkisuuskoneisto leimasi Stravinskin musiikin "kuuluisaksi" jo vuotta ennen ensi-iltaa ja kehui Nizhinskin koreografiaa kuukausia ennen ensimmäisiäkään harjoituksia, Turun teoksesta oli luettavissa puffeja niin lehdistössä kuin internetissä, ja jopa televisioon päästiin kertomaan tulevan teoksen erinomaisuudesta. Tämä tietysti asettaa kriittisen katsojan hankalaan asemaan, sillä negatiivinen kritiikki voidaan näin, aivan kuin vuonna 1913, leimata osoitukseksi kriitikon kykenemättömyydestä ymmärtää teoksen ominaislaatua.

Täysin tietoisena teoksen herättämästä naiivista innostuksesta ensi-illassa voisin kuitenkin sanoa sen jättäneen minut varsin kylmäksi.

Lupaava
aloitus

Aluksi Lindforsin koreografia tuntui helpotukselta näytelmän aiheuttamien vatsanväänteiden jälkeen. Pidin kovasti teoksen alusta, jossa tanssijat tanssivat orkesterin läpi. Läpikuultavaan esirippuun heijastuvat varjot olivat hienoja, ja vielä muovikassia raahaavat äidit ja keikailevat sihteeriköt lupailivat ihan kiinnostavaa teosta.

Varsin pian stereotyypit alkoivat kuitenkin ärsyttää ja pateettinen kerronta tuntua itseään toistavalta ja tyhjältä. Erityisen loukkaavaa oli mielestäni musliminaisten samastaminen vankeihin - varsinkin, kun kaavamaisten hahmojen joukossa ei ollut ainuttakaan nunnaa tai neitsytmariaa, jotka judeokristiaanisessa maailmassa ovat vähintäänkin yhtä ahdistavia roolimalleja kuin niin kovin helposti ulkoa päin mollatut tekijöille vieraat kulttuurit.

Sota ja nimenomaan keskitysleireihin viittaaminen ahdisti samoin aivan väärästä syystä: sodan ja keskitysleirien ei pitäisi herättää katsojassa turhautunutta 'hohhoijjaa, tätäkö taas' -reaktiota. Kysyisinkin teokselle suosiotaan osottaneilta, kuinka moni aidosti pelkäsi, kauhistui tai järkyttyi tästä kohtauksesta?

Taide voi herättää
myötätuntoa

Uskon vahvasti, että taiteen on yhä mahdollista herättää tunteita, koskettaa katsojaa ja saada hänet tuntemaan toisten ihmisten tuska tässä usein raa'assa ja julmassa maailmassamme. Taiteella on mahdollista vedota paatuneeseen sydämeen ja herättää myötätunto kärsiviä kohtaan.

Valitettavasti Skandaali toimii juuri päinvastoin ja sallii katsojan hymistellä omahyväisesti taputtaessaan suuren neron tuotokselle. Myytti pysyy ennallaan, mikään ei muutu.

HANNA JÄRVINEN
Kirjoittajan Nizhinski-aiheinen väitöskirja Nerous liikkeessä tarkastettiin Turun yliopistossa viime elokuussa.

Frej Lindqvist: 1Skandaali! suomennos Anna Gröhn, ohjaus Frej Lindqvist, koreografia Tiina Lindfors, lavastus ja puvut Carmela Wager, valaistus Katja Muttilainen, alkuperäisidea ja tuotannon johto Tero-Pekka Henell. Kantaesitys Turun konserttitalossa 24.9.