Filharmonisen orkesterin
epätasainen kaudenavaus

Turun filharmonisen orkesterin konserttikausi starttasi torstaina linjakkaalla ohjelmalla, jossa orkesterin nykylinjanvedon mukaisesti etsittiin tasapainoa modernin ohjelmiston ja klassikkojen välillä. Orkesteria johti Tuomas Ollila.

Konserttien alkamisaika on muutettu puoli tuntia aiemmista vuosista totuttua aikaisemmaksi, mikä on ehdottomasti hyvä ratkaisu - kun illat usein pakkasivat venymään kymmenen paremmalle puolelle, alkoi toisinaan konsertin loppupuolella jo väsymys painaa silmää.

Avausnumeroksi oli valittu Esa-Pekka Salosen Giro, joka on hyvä esimerkki hänen musiikkinsa ominaisvoimasta - sitä esittävät mieluusti muutkin kapellimestarit kuin Salonen itse.

Giro on kirjoitettu alunperin jo vuonna 1981, mutta uusittu 90-luvun lopulla. Tuona aikana säveltäjän esteettiset ihanteet ovat perinpohjaisesti muuttuneet: tiukkapipoisesta uusserialistista on sukeutunut pehmeitäkin arvoja kunnioittava taituri.

Pääosa teoksen musiikillisesta materiaalista ui sävellajittomuuden avarissa vesissä, mutta soinnutuksen tonaaliset tuntumat sublimoivat sävelkieltä, samoin jonnekin Debussyn tai Prokofjevin suunnalle viittaavat soolonpätkät.

Väkeviä
laulutulkintoja

Musorgskin upea sarja Kuoleman laulja ja tansseja kuultiin jokunen vuosi sitten Turussa, silloinkin Esa Ruuttusen esittämänä. Laulaja oli tuolloin juuri palannut sairaslomalta ja kuulosti levon jälkeen kovasti raikkaalta ja vokaalisestikin hyvävoimaiselta. Nyt Ruuttusella oli takanaan kesäloma, ja hyvinpä esitys taas rullasi.

Martti Talvelan ajatuksiin laulumusiikin tulkitsemisesta on maassamme totuttu suhtautumaan kuin jumalansanaan. Seppo Heikinheimon kirjoittaman Talvela-kirjan mukaan mestaribasson näkemys tästä laulusarjasta perustui ajatukseen, että kuolema saapuu ihmisen luona aina vakavamielisenä, ehdottomana auktoriteettina, jonka edessä kaikki pullikointi on turhaa.

Ruuttunen osoitti omassa tulkinnassaan, että toisenlaisinkin ideoin päästää erittäin väkevään ja syvältä kouraisevaan lopputulokseen. Kehtolaulussa kuoleman repliikit saivat tietynlaisen makaaberin, arrogantin ja häijyn sävyn. Suotakoon vertaus anteeksi, mutta mieleeni tuli Peppi Pitkätossun täti Rissaska, joka on tietävinään paremmin lastenhoidosta ja aina raahaamassa Peppiä lastenkotiin.

Serenadissa kuolema muuntautuu vastustamattomaksi viettelijäksi, jolle puhtainkaan neito ei voi sanoa ei. Trepakissa viikatemies ottaa puolestaan joviaalin ryyppykaverin hahmon, joka tanssittaa hankeen eksyneen musikan hyiseen hautaansa. Sotapäällikössä Ruuttusen sävy oli karkea ja julma. Tämä upseeri edustaa sotatarinoista tuttua sadistityyppiä, jolle tuhon kylväminen on paitsi työ myös mieluisa harrastus.

Ruuttusen äänessä riitti hyvin terää iskemään orkesterin läpi. Ainoastaan viimeisessä laulussa Kalevi Ahon kirjoittama orkesterisatsi on niin paksua ja läpitunkematonta, ettei laulaja saanut kaikin kohdin ääntänsä kuuluviin.

Mestariteos-
kaksikko

Orkesterin vuoden mittaan tekemä Sibelius-sykli on edennyt viidenteen sinfoniaan, teokseen, jota varsin yleisesti pidetään tekijänsä onnistuneimpana tämän genren puitteissa. Sinfonian vuosikausia ottanut työprosessi kertoo vanhenevan ja alati itsekriittisemmäksi käyvän taiteilijan kilvoituksesta, jonka lopputulos kuitenkin palkitsee määrättömät työtunnit.

Viides sinfonia on valoisaa musiikkia, niinkuin itse asiassa kaikki Sibeliuksen sinfoniat synkän ja ahdistuneen nelosen maailmojen jälkeen. Viides ja kuuden itse asiassa muodostavat verrattoman mestariteoskaksikon, joka jo sinänsä nostaisi Sibeliuksen kaikkein suurimpien sinfonikkojen joukkoon.

Levoton
sinfonia

Ollila pyrki pitämään koko teoksen ajan tempot elävinä alituisilla hidastuksilla ja nopeutuksilla. Eloa näin tietysti saavutettiinkin, mutta toisaalta kuulokuva kävi hiukan levottomaksi.

Ongelmaa ei ainakaan pienentänyt se, että orkesteri ei reagoinut millään erityisellä täsmällisyydellä johtajansa ideoihin. Erityisen hajanaiseksi jäi accelerando ensimmäisen osan suuressa loppunousussa. Rytmistä hajaannusta sattui jo Musorgskin Sotapäällikössäkin.

Hienoinen kesäterä kuului muutoinkin orkesterin soitossa. Sinfonian alku oli kovasti varovainen ja hauras, ja alun hieno puupuhallinkuoro jäi nyt pahemman kerran falskin kuuloiseksi ykköshuilun ylävireisyyden takia.

Kaiken kaikkiaan epävarmuus leimasi soittoa sinfoniassa. Turvallisessa mezzoforte-forte dynamiikassa saavutettiin tuhti ja varman kuuloinen ote, mutta herkät pianissimot ja soitanta korkeassa rekisterissä otti vielä voimille.

Orkesteri lähtee saman ohjelman kanssa ensi viikolla Pietaria valloittamaan. Kun setti soitetaan perjantain konsertissa uudelleen ja harjoitellaa alkuviikosta muutamaan otteeseen, uskoisin filharmonikkojen yltävän edustavaan suoritukseen vierailullaan.

MATTI LEHTONEN

Turun filharmoninen orkesteri konserttisalissa 4.9., joht. Tuomas Ollila, sol. Esa Ruuttunen, bassobaritoni. Salonen, Musorgski, Sibelius.

Aloita keskustelu tästä jutusta



Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda!/HUUDA tai kiroile.

Emme julkaise linkkejä tai mainoksia.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta.

Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.