Näyttelyarvio: Colorismo ja disegno

Pekko Vasantola
Tiina Elina Nurminen: Script, akryyli ja öljy kankaalle.
Tiina Elina Nurminen: Script, akryyli ja öljy kankaalle.

Tiina Elina Nurminen ja Viljami Heinonen.

Makasiini Contemporary 19.11. saakka.

Väri vai muoto? Firenzeläinen taidemaalari ja arkkitehti Giorgio Vasari (1511–1574) piti kotikaupunkinsa taiteen ansiona disegnoa, piirustukseen perustuvaa täsmällistä ja plastista muodonantoa. Sen vastakohdaksi nousi colorismo, maalaustapa, jossa väri on muotoilluusiota tärkeämpi. Jos venetsialainen mestari Tizian olisi hallinnut myös piirtämisen, olisi hän vetänyt vertoja Raffaellolle ja Michelangelolle, kirjoitti Vasari.

Paljon on vettä virrannut Arno-joessa sitten Vasarin päivien. Nykymaalauksessa viivan ja värin suhteet ovat kääntyneet päälaelleen – colorismo on ollut ekspressiivisen maalausperinteen luonnollinen modus aina abstraktista ekspressionismista lähtien.

Suomessakin on kymmenittäin ekspressionismin nimeen vannovia taiteilijoita. Eräs heistä on helsinkiläinen Tiina Elina Nurminen (s. 1967), jolta Makasiini Contemporary nyt esittää yhdeksän uutta maalausta.

Väri on sähkömagneettista säteilyä eli valoa mutta maalina myös jotain hyvin materiaalista. Nurmisen öljy- ja akryylimaalausten sävypaletissa on purppuraa, punaista, turkoosia ja keväänvihreää – ja runsaasti pinkkiä. Näitä modernismin kepeiksi luokittelemia sävyjä Nurminen orkestroi näennäisen huolettomasti, kevyellä kädellä, ilmavasti.

Teknisessä perspektiivissä Nurmisen venytettyjen sivellinvetojen ja kuvatilassa leijuvien aihelmien taustalla kuultavat Gerhard Richter ja Sigmar Polke. Jäljet johtavat Frankfurtiin, jossa Nurminen 1990-luvun puolivälissä suoritti post graduate -opintoja tuutorinaan Per Kirkeby.

Kirkebyn tapaan ei Nurmisenkaan maalauksissa ole varsinaisia esittäviä elementtejä. Merkitykset paaluuntuvat kielen ulkopuolelle mutta sallivat monenlaisia tulkintoja. Mikä on Nurmisen suhde roosaan, ihon ja lihan väriin?

1960-luvulla syntyneelle feministiselle maalarisukupolvelle vaaleanpunainen on merkinnyt vasta-ajattelua, miehisen modernismin kritiikkiä. Sävyn subversiivisuutta ovat hyödyntäneet vaikkapa Portia Munson (s. 1961) monopinkeissä esinekollaaseissaan, Anna-Maria Ekstrand (s. 1966) ja Katja Tukiainen (s. 1969) ”tyttöyden” tutkielmissaan tai Marianna Uutinen (s. 1961), jonka shokkipinkki on edellä mainittuja abstraktimpi.

Vaikka tabusta lähes normiksi transponoituneen pinkin voi tulkita heijastavan visuaalisen kulttuurin yleistä seksualisoitumista, ruumiillistuu maalaus Nurmisen tapauksessa nimenomaan materiaalisuuden kautta. Taiteilijan rennossa, Cy Twomblyn kalligrafialle sukua olevassa käsialassa, on kiinnostavasti oraallaan maalaamisen ja piirtämisen synteesi. Maalauspinnat täyttyvät kuitenkin usein liiankin monilla aihelmilla.

Tamperelaisen Viljami Heinosen (s. 1986) tummat akvarellit ovat alakuloisia kuin talvisen päivän hämärä. Kylmät siniset tuntuvat vahvistavan sukupuoleen sidottuja sävyennakkoluuloja, mutta jopa punainen kylmää Heinosen kuvatiloissa, jotka pelkistettyyn baconilaiseen klaustrofobiaan rinnastettaessa näyttävät ahtaammilta – sekä henkilögallerialtaan ”maalaisemmilta”.

Lars Saari

Aloita keskustelu tästä jutusta



Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda!/HUUDA tai kiroile.

Emme julkaise linkkejä tai mainoksia.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta.

Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.