TS Kirja

Tilitysrunon rappioromanttinen vyöry

KIRJAT

Susinukke Kosola:
Avaruuskissojen
leikkikalu. Tutkielma
ihmisyyden valtavirrasta.

Sammakko. 80 s.

Turkulaisen Susinukke Kosolan riehakas esikoisrunokokoelma .tik. (Kolera, 2014) sai osakseen runsaasti ansaittua myönteistä mediahuomiota. Teoksen suorasukainen, yhteiskunnallinen sanonta osoittautui pintaa raaputtaessa ilahduttavan monitasoiseksi, kotimaiseen runouskenttään aivan uudenlaisia ääniä rääkyväksi ilmaisuksi.

Myös Kosolan toinen runokokoelma Avaruuskissojen leikkikalu toimii kokonaisuutena mainiosti. Esikoisen räjähdysherkkyyttä ei edes tavoitella, vaan uutukainen operoi hieman toisenlaisten tyylikeinojen varassa kuin edeltäjänsä.

Kokoelman teksteissä muistojensa ja ruumiillisen todellisuutensa riivaama puhuja jahtaa hataria merkityksenrippeitä liki apokalyptiset mittasuhteet saavan aineellisen rappion puitteissa. Eksistentiaalista tyhjyyden tuntua tihkuvat runot kirjoittuvat aihetasolla yksinäisyyden, rakkaudenkaipuun ja kuoleman kolossaalisiin raameihin.

Kosolan teos onkin ahdettu täyteen monenmuotoista tekstitavaraa. Säe- ja proosamuotoisen ilmaisun, erilaisten listausten sekä hillityn visuaalisen tyylittelyn välillä vaihteleva muotokieli luo vaikutelman juuri ja juuri hallinnassa pysyvästä lyyrisestä kaaoksesta. Kosola ei teksteissään niinkään kehittele teemoja kuin vyöryttää toiston voimalla lukijansa päälle ajoittain ainakin omaan makuuni turhankin tiheäksi puristettua, ketjuuntuviksi mielleyhtymiksi järjestyvää kuvastoa.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy
Sanat ja asiat asettuvat kokoelman impulssitulvassa kuitenkin onneksi monin paikoin suorastaan laittamattomasti paikoilleen. Ilmaisun yleissävy mieltyy yhtäällä melodramaattista rappioromantiikkaa ja toisaalla sysimustaa, parhaimmillaan varsin osuvasti viiltävää iskulausehuumoria yhdisteleväksi keitokseksi.

Pateettisesti ryöpsähtelevillä äänenpainoilla kuorrutettu romanttinen tilityslyriikka tuntuisi ideatasolla mukautuvan kehnonlaisesti innovaatioideologian läpäisemän aikakauden esteettisiin vaatimuksiin. Toisaalta juuri teoksen epäajanmukaisissa tyylilajiratkaisuissa voi maistaa sen samaisen esteettistä, poliittista ja yhteiskunnallista muutosta saarnaavan siemenen, joka kylvettiin astetta suorasanaisemmassa muodossa muhevaan runomultaan jo kirjoittajansa esikoisteoksessa.

Kokoelman suurin kompastuskivi liittyy erityisesti teoksen loppupuolta määrittävään me-pronominin retoriseen ryöstöviljelyyn. Yksikön kolmannen persoonan ylimääräisyys pyrkii ikään kuin osallistamaan lukijaa runojen todellisuudesta tavalla, joka tuntuu paitsi arrogantilta, myös kaikin puolin turhalta. Viesti menisi epäilemättä perille ilmankin, ja vielä lukijaa kunnioittavassa muodossa.

Osa teoksen ilmaisullisesta poentiaalista tahtookin nyt hukkua lukijaparkaa jonkin sortin kollektiivisuuden ongenkoukulla mukaan runojen maailmaan kalastelevaan kaikkitietävään retoriikkaan. Esimerkiksi itse en runoja lukiessani löytänyt oikeastaan minkäänlaista tarttumapintaa siihen todellisuuteen, jota Kosolan runot kirjoittavat esille. Tämä ei silti millään tasolla estä arvostamasta teoksen relevanssia ja tekstin monin paikoin väkevää ilmaisuvoimaa korkealle.

Me-puheen ongelmallisuus tunnutaan yhtä kaikki tiedostavan myös runojen maailmassa: ”en tiedä samastutko, mutta jatkan silti”. Ei, enpä samastunut, mutta jatka vain. Hyvin näyttää sujuvan.

Miikka Laihinen