Todellisuus karnevaalia hullumpi

Kirjat

Umberto Eco:

Numero Zeron

tapaus.

Suom. Helinä

Kangas. WSOY.

211 s.

Umberto Eco tunnettiin 1960- ja 1970-luvuilla semiootikkona, merkkien tutkijana, ja historiaan perehtyneenä filosofina. Sitten hänestä tuli Ruusun nimen (1980) myötä maailmankuulu kirjailija, jonka teokset ovat sittemminkin olleet menestyksiä mutta eivät enää pitkään aikaan arvostelijoille mieleen.

Joukossa on ollut todellisia mestariteoksia, kuten toiseksi viimeinen romaani Prahan kalmisto, jossa Eco kuvaa historiallista rasismia – ja sai tietysti itse sellaisia syytöksiä niskaansa, koska tietysti kirjan päähenkilö tai kertoja on romaanin kirjoittaja itse. Ai niin, ei muuten taidakaan olla.

Uusin romaani Numero Zeron tapaus on vain vähän yli kaksisataasivuinen dekkarimainen lehdistöjännäri ja yhteiskuntakritiikki lentävällä kielellä. Milanoon ja 1990-luvulle sijoittuva tarina on oikeastaan Foucaultin heilurille jatkoa, kertomus salaliittoteorioista, jotka ovat totta, ja totuuksista, jotka eivät ole.

Päähenkilö on töissä lehdessä, jota ei edes ole. Se on vain rahan ja vallan väline, joka on tarkoituskin lakkauttaa isompien suunnitelmien vuoksi. Ympärillä pyörii outoja tyyppejä kuten toimittaja, joka näkee kaikkialla salaliittoja. Vapaamuurarit, CIA ja muut epäillyt hyörivät. Mussolini muuttuu moneksi eikä olekaan se ruumis, joka hänen ruumiinaan tunnetaan. Totuus on tuolla ulkona tai virallisten totuuksien alla.

Italialaislehden päätoimittaja on nerokas satiirihahmo miehestä, joka tietää heti, minkälainen epätotuus ja populismi myy ja millainen oikea journalismi hukkaa kaikkien aikaa.

Tavallaan Eco on taas merkkioppinsa parissa, sillä totuus maailmasta on aina sen tulkintojen, erilaisten tarinoiden, kuvien ja merkkien takana. Mitään todellisuutta sellaisenaan ei edes ole ennen kuin sille annetaan hahmo. Media ei seuraa totuutta eikä kuvaa maailmaa vaan luo simulacrum-versioita kansan ja omistajien tilauksen mukaan.

Pitikö näin itsestään selvästä aiheesta edes kirjoittaa romaani? Kaikkihan sen tietävät, että ongelma nykymaailmassa ei ole tiedon puute vaan sen ylenpalttisuus. Ja se, että jos totuuden paljastaa, ketään ei kiinnosta. Ihan sama. Maailma on Jean Baudrillardin hyperrealismi-masiina.

Kyllä tämä kannatti kirjoittaa. Pieni teos tulvii loisteliaasti ilmaistuja huomioita mediasta, ihmispsyykestä, historiasta, Italiasta ja tarinoista. Kovin paljon viisasta mahtuu vaatimattomaan mittaan.

Numero Zeron tapaus on oikeastaan jännityskertomus farssina, mediasatiiri, jossa myrkky on melkein piilossa. ”Ei ole mitään barokkimaista chiaroscuroa, ne ovat vastauskonpuhdistuksen aikaisia juttuja, nyt kaikki tapahtuu en plein air, kuin impressionistien siveltimellä maalattuna: luvallinen korruptio, mafioso parlamentissa, veronkiertäjä hallituksessa, ja vankilaan joutuvat vain albanialaiset kanavarkaat.”

Mikään sepite ei voita todellisuutta vaan vauhkoilee perässä kuin turvallisuusasiantuntijat hakkerien kannoilla. Maailma on nurinpäin, sivuttain ja kierteessä. Siksi Eco kirjoitti pienen kirjan isosta asiasta. Karnevalismin todellisuuteen ei voi vastata barokkisella katedraalilla vaan toisiaan kommentoivilla impressioilla.

Kari Salminen

Aloita keskustelu tästä jutusta



Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda!/HUUDA tai kiroile.

Emme julkaise linkkejä tai mainoksia.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta.

Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.