Visuaalinen henkäys kokeellisuuden hiillokseen

KIRJAT

Virpi Vairinen:

Kuten avata äkisti.

Kolera. 64 s.

Kokeellisuuden käsitteellä on nykykirjallisuudessa ikävähkö kaiku. Erityisesti runouden saralla erilaiset muotokokeilut tuntuvat toistuvasti keräävän laahukseensa läjäpäin asenteellisia syytöksiä itsetarkoituksellisesta koketeeraamisesta tai substanssittomasta askartelusta.

Kotimaisessa nykylyriikassa ennakkoluulottomasti kokeilevan ilmaisun viimeisin, noin vuoden 2010 molemmin puolin ajoittuva aallonhuippu tuntuu ainakin hetkellisesti laantuneen poeettisesti astetta rauhallisemmaksi runonkäynniksi.

Turkulaisen Virpi Vairisen esikoisteos Kuten avata äkisti puhaltaa kuitenkin uutta hehkua lyriikan aineellisia ja sisällöllisiä rajoja venyttelevän ilmaisun hiillokseen. Kokoelman teksteissä perinteiseen vapaamittaiseen säehahmoon sommiteltu runous vuorottelee lyriikan muotokonventioita aktiivisesti rikkomaan pyrkivien tyylikeinojen kanssa.

Teoksen rakenneratkaisu raamitetaan päivänkierron ympärille. Aamusta yöhön etenevä ”yhdenpäivänrunoelma” käsittelee näin yhdellä tasolla ajan kokemisen subjektiivisuutta: lukijan tehtäväksi jää sovittaa oma ajan tuntunsa tekstin oikukkaasti nytkähteleviin muotoratkaisuihin.

Toinen Vairisen kokoelman keskeisistä kysymyksenasetteluista pureutuu siihen, mitä ja miten paperille painettu kieli yleensä voi ilmaista tai merkitä, esittämisestä nyt puhumattakaan. Vaikka samankaltainen teoreettinen lähtökohta on tuttu monista muistakin kokeellisiksi mielletyistä runoteoksista, on Vairisen tekstien tavassa lähestyä omaa kielellistä olemassaoloaan kuitenkin uudenkarheaa vetovoimaa.

Kuten avata äkisti näet operoi, paikoin varsin kekseliäästikin, kirjan sivutilan suomilla ilmaisullisilla mahdollisuuksilla. Runojen sanamateriaali, tekstiin lomittuva kuva-aines sekä säeriveiltä omille teilleen karanneet kirjoitusmerkit sommittuvat sivuille monimuotoiseksi, alati muuntuvaksi visuaaliseksi kudokseksi.

Vairisen teoksen lukukokemus poikkeaa näin merkittävästi säeraameissaan säntillisemmin pysyttelevien runokokoelmien lukemisesta. Lukija tempautuu keskelle tekstuaalisia tiloja, hetkellisyyttä ilmaisevien tekstinpalasten keskeneräisyyttä ja tapahtumista.

Ei ole useinkaan selvää, mistä kokoelman runoissa puhutaan. Olennaiseksi muodostuu pikemminkin erilaisten tekstin kulkusuuntien ja tiheyksien kautta hahmottuva konkreettinen tuntuma runojen monilajiseen tekstuuriin.

Jos edellinen ponsi kuulostaakin aavistuksen hankalalta, ei Vairisen teoskaan päästä lukijaansa helpolla. Kuten avata äkisti on kaikessa erityislaatuisuudessaan leimallisen ”vaikea” kirja. Yksittäisten runojen, jopa yksittäisten säkeiden välisten yhteyksien hahmottaminen on paikoin harvinaisen työläs, puuduttavakin askare.

Dialogi yhtäältä rohkeasti kokeilevien ja toisaalta perinteisempää runoilmaisua edustavien tekstien välillä ei lopulta toimi parhaalla mahdollisella tavalla. Siinä, missä teoksen kokeilevammat runot pomppaavat paperilta vastustamattomasti silmille, keriytyy säemuotoisten runojen kieli toistuvasti sisäänpäin, kohti tekstin takana uhkaavasti humisevaa merkitystyhjiötä.

Miikka Laihinen

Virpi Vairisen runokokoelmassa lukija tempautuu keskelle tekstuaalisia tiloja.
Virpi Vairisen runokokoelmassa lukija tempautuu keskelle tekstuaalisia tiloja.