Samalla tulee mieleen Daniil Harms ja hänen kokoelmansa Sattumia. Varmaan tuttu kirja Laineellekin. Maailmaa voi katsella monesta eri näkökulmasta ja sen voi kokea monin eri tavoin.

Mitä ihmettä tekee televisiossa Sara, joka puhuu kielillä, jotka eivät merkitse mitään. Ai niin, tämä olikin totta, vaikka on myös Laineen tekstiä tarinasta Esiintyjä. Hulluhan maailma on jo itsessään, ja vielä hullummalta näyttää, kun oikein silmin katsotaan.

Laine on usein hyvinkin tarkka, ja sanoo vähällä paljon. ”Pitkät jalat leikkaavat toisiaan kuin sakset, kun hän kävelee poispäin.” Tulee selväksi, että naisen kulku on omanarvontuntoista, eikä sitä miehen katse voi oikein sivuuttaa.

Komiikka on lähestymistavan kautta väistämättä läsnä, mutta usein nauretaan kyynelten läpi. Kuten tunnettua, tragedia on kaukaa katsoen komediaa. Mutta jos osuu omalle kohdalle, mahtaako naurattaa?

Toisinaan kertoja muistuttaa olemassaolostaan kommentoimalla tapahtuvaa ja puhuttelemalla lukijaa, jota kutsuu novellissa Arpinaamainen rokkari ”noin seitsenpäiseksi tulta syökseväksi kähöseksi, joka osaa uida koiraa”. Sellaisenko sitä näkisi, jos nyt katsoisi peiliin.

Laine on julkaisut aiemmin kaksi runokokoelmaa, joista ensimmäisellä Mäyräkoirakulkuetta odotellessa voitti Runo-Kaarina -kilpailun 2009. Mustaa metallia ja muuta sirkutusta kuljettaa hänet sujuvasti proosan pariin.