Kirja-arvostelut

Tieto teki Lusiasta noidan

Ilpo Koskela: Lusia. Like. 128 s.

Noituudesta syytettynä oikeuden eteen Oulussa vuonna 1680 joutunut Lusia Rusintytär Korhonen on noussut tänä vuonna esiin kahdessa taiteenlajissa. Helsingin juhlaviikoilla esitettiin elokuussa Juha T. Koskisen säveltämä, Hannu Väisäsen kirjoittama ooppera Lusia Rusintytär, jonka ohjauksesta ja koreografiasta vastasi Jorma Uotinen. Ilpo Koskela kokosi Lusian traagisesti päättyneen tarinan sarjakuvaksi.

Lusia päättyy keskushenkilönsä oikeudenkäyntiin ja poismenoon. Tätä edeltävä Lusian elämäntarina on Koskelan luomaa fiktiota, joka käy dialogia aikansa pohjoispohjalaisen talonpoikaiskulttuurin ja kulttuurisen murroksen kanssa.

Lusia Rusintytär Korhonen oli ahmaslainen itsellinen nainen, kansanparantaja, muinaisrunojen taitaja ja runonlaulaja. Koskelan tulkinnassa kaikki Lusian kantama tieto johtuu ominaisuudesta, joka vielä meidän aikanammekin saa kavahtamaan ne, joilla ei tuota ominaisuutta ole: hyvästä muistista.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

1600-luvulla kristinusko otti yhä voimakkaampaa jalansijaa Pohjois-Pohjanmaalla, mikä johti törmäyksiin vanhojen kansanuskomusten ja -tottumusten kanssa. Uuden uskonnon virallinen kanta oli vanhojen keinojen kieltäminen. Lusia osoittaa osuvasti, miten vanha ja tuore kulkivat käytännössä salaa rinta rinnan, kun se oli tarpeen.

Noitavainot näyttäytyvät myös murroskohtana naisen yhteiskunnallisessa asemassa. Itsellinen, kykenevä nainen vailla perhettä joutuu pelon ja etenkin kateuden kohteeksi. Mutta vaikka Lusian asema ja toiminta näyttäytyvät kontekstissaan moderneina, kokee hän itse edustavansa vanhaa, katoavaa maailmaa, jolla ei ole sijaa kristinuskon kapean katseen alla.

Värivalikoiman rajaaminen mustaan ja valkoiseen on hyvä ratkaisu, mutta piirrosjälki jättää kahtiajakoisen tunnelman. Pelkistetty ote näyttää paikoin viimeistelemättömältä ja karkeasti veistetyt kasvot ovat turhankin ilmeinen kulma vanhakantaiseen suomalaisuuteen.

Säästeliäs, koruton kynä jättää yhtä kaikki hyvin tilaa kielelle, jonka Koskela on kirjoittanut vanhaan puhetapaan, tarinan salliessa jopa runomittaan. Valinta on hyvä, joskin paikoin tarinan kuljetusta raskauttava.

Kauneusvirheineenkin Lusia on arvokas tapa kuvitella, millaisen taipaleen yksi viimeisistä noidaksi syytetyistä suomalaisnaisista kulki. Sarjakuva on myös onnistunut kuvaus siitä, miten pelottava asia tieto ihmisille oli – ja on.

Samalla Lusia tulee kommentoineeksi keskustelua, jossa konservatiivisia, kansallismielisiä arvoja pönkitetään verrattain nuoren kristinuskon argumentein.