Olemassa olemisen rajat

Vuokko Sajaniemi:

Pedot. Tammi. 308 s.

Susi – kiiluvasilmäinen saalistaja vai takkuturkkinen viaton eläinpolo? Tämän kysymyksen äärellä ollaan Vuokko Sajaniemen esikoisteoksessa Pedot, joka sijoittuu Ritajärven pieneen kylään itärajan tuntumaan. Sudet tulevat yhä lähemmäs kylän asutusta, ja hiljalleen kytevä pelko sytyttää kylässä susivihan.

Teini-ikäinen ortodoksipapin tytär Maria tasapainoilee nuoruuden villitysten ja uskonsa välillä. Susihysteria tuntuu kaukaiselta, kunnes huoleton nuoruus pikku kylässä on kertaheitolla ohi. Marian paras ystävä Anniina löytyy kuolleena tien varresta. Kuski on paennut paikalta, ja Anniinan katse on jo lasittunut.

Ystävän kuolema tuo pintaan muistot äidin kuolemasta. Niin tyttären kuin isänkin kirvelevät haavat repeävät, ja pintaan nousee jotain synkkää ja kipeää. Susi on ainoa konkreettinen kohde, johon Maria saattaa purkaa suruaan. Susien on kuoltava – kaikkien.

Teoksen tempo on viipyilevä, ehkä välillä jopa liiaksi: tiivistämisen varaa on. Sajaniemen kieli on kevyen runollista ja puhdasta kuin ensilumi. Vain ajoittain se onnahtelee liian koukeroisiin ilmaisuihin tai hieman kliseisiin kielikuviin. Erityisen kauniita ovat suden näkökulmasta kirjoitetut kappaleet, joita olisi mieluusti lukenut enemmänkin: ”Viimeksi jätetty hajumerkki tuntuu yhä ikkunan alla, vaikka uutta lunta on pyryttänyt sen ylle. Maa on merkitty omaksi. Päivä päivältä hanki lähestyy ikkunaa.”

Luonnon voimakas läsnäolo teoksessa tuo mieleen Anni Kytömäen Kultarinnan (2014). Pedoissa kuitenkin ortodoksikirkon tarkka kuvaus tuo oman ulottuvuutensa teoksen tarinaan ja metsäkuvauksiin.

Sajaniemi kietoo luontevasti eri teemat toisiinsa. Nuoren kasvutarina sekoittuu ekokritiikin ja uskon kysymyksiin. Mihin ihminen voi tukeutua pelon ja surun keskellä? Kantavaksi motiiviksi nousee raja. Riittävätkö punaiset liput tai Neitsyt Marian ikoni rajaamaan pedot pois?

Lopulta suurin peto saattaakin katsoa peilistä, eikä metsän rajasta. Teos pohtii olemassaolon mystisyyttä ja leikittelee rajoilla. Miten ihminen on suhteessa eläimiin, missä menevät ihmisyyden rajat? Varoituslippujen räikeästä väristä huolimatta sudet kulkeutuvat väistämättä ihmisten keskelle, jos ei muuten niin hentoina karvatuppoina. Luonto jättää jälkensä ihmisyyteen niin kuin ihmisyys luontoon.

”Maria sytyttää niiden silmät eteensä, tai vain yksi silmä riittää: yksi hohtava ja laajeneva suden silmä, joka imaisee sisäänsä kaiken muun, niin että lopulta Mariaa ympäröi vain yksi ainoa pohjaton suden silmä.”

NOORA LEHTIMÄKI

Aloita keskustelu tästä jutusta



Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda!/HUUDA tai kiroile.

Emme julkaise linkkejä tai mainoksia.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta.

Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.