Kirja-arvostelut

Runoja siitä, miten
maailma tihkuu meihin

Valokaaria on Kristian Blombergin kolmas runoteos. Kuva: Aleksis Salusjärvi
Valokaaria on Kristian Blombergin kolmas runoteos. Kuva: Aleksis Salusjärvi

Kristian Blomberg: Valokaaria. Poesia. 73 s.

Runoilija Kristian Blomberg on kunnostautunut, jos ei suoranaisesti uuden runon agitaattorina, niin ainakin yhtenä alansa virkeimmistä keskustelijoista. Keskisuomalainen tekijä on myös yksi osuuskunta Poesian perustajajäsenistä.

Teoretisointeihin sulavasti taipuva runoilija jatkaa lyriikan mahdollisuuksien etsiskelyä käytännössä omissa teoksissaan. Tuoreessa Valokaaria -kokoelmassa on paikoitellen myös runouspohdinnaksi tulkittavia tuokioita. Ne kuitenkin limittyvät ja liukenevat kokoelman muuhun, havaintoa ja ihmisen olemista mietiskelevään tekstiainekseen:

”Sitten ehdotettiin, että maailma olisikin melodia / jonka kestoon pitäisi sovittautua, ei huutaa sitä vasten. / Vieraasta rytmistä tunnistaa jotain / jota ei tunnista omasta.”

Teoksen temaattisena kehyksenä on siis vaatimattomasti ihmisen ja maailman suhde. Runoilija asettaa havaitsemisen monimuotoisuuden ja arvoituksellisuuden avoimesti ihmeteltäväksi, eikä tee tulkintatyötä lukijan puolesta. Ensisijaista on Blombergin luoman tilan kokeminen, omaehtoinen liike fragmentista ja runosta toiseen sekä niiden aiheuttamille mielikuville alttiiksi asettuminen.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Blomberg luo kirjoittamisensa avatgardistisista juurista huolimatta melko helposti lähestyttävää runoutta. Valokaaria etenee aaltoillen ja muodostaa koherentin kokoelman myös ilman selkeää tarinallista jatkumoa.

Kokoelman vuolaassa tekstiaineksessa risteytyvät tyylillisesti ainakin filosofinen aforistiikka, modernistisella kuvallisuudella leikittely sekä surrealistinen tajunnanvirta. Juuri kun lukija uskoo saavansa kiinni loogisena jatkuvasta ajatuksesta ja hallitsevansa paljastuvaa runoa, vievät seuraavat rivit jonnekin aivan muualle.

Runot ottavat hallinnan lukijalta ja valpastavat hänet lopulta pohtimaan paitsi kokemistaan ja havaitsemistaan myös oman lukemisensa totunnaisuuksia. Valokaaria -kokoelman runot jättävät tilaa aistia, oivaltaa ja muistaa, kunhan runon omalle vallitsemiselle asettuu alttiiksi.

Kokoelman tiuhaan asentoaan vaihtava puhuja ei ainoastaan havainnoi, vaan ennen kaikkea pohtii aistimuksiaan. Kaikkiaan teos asettaa materiaalisen vääjäämättömyyden ja ihmiselämän arkiset tuokiot kiinnostavaan ristivaloon. Näistä aineksista on syntynyt runoutta, joka on oppinutta ja runopiirien silmissä trendikästä, mutta kuitenkin myös ennakkoluulottoman ja sydämellään lukevan lukijan nautittavissa.

Valokaaria on älyllistä, herkkää ja hauskaakin runoutta alleviivaamatta mitään näistä tai muistakaan ilmenemismuodoistaan. Monesti se tavoittaa useita tunnetiloja yhdessä lauseessa, pienessä oivalluksessa:

”Ensiksikin: lentosuudelman hämmentävä osumistarkkuus”.