Suuresta sodasta suurin tuntein

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe. Suom. Hanna Tarkka. WSOY. 544 s.

muisteltiin Natsi-Saksan luhistumisen alkusoittoa, Normandian maihinnousua, josta tuli kuluneeksi 70 vuotta. Lopullisesti Saksa antautui 7.5.1945, ja siihen päättyi toinen maailmansota Euroopassa. Juhlavuoden kunniaksi televisiossa on nähty runsaasti natsien hirmuteoista ja omituisista opeista kertovia dokumentteja, ja aihepiiriä käsitteleviä romaanejakin on nyt julkaistu maailmalla tavallista enemmän.

Amerikkalaisen Anthony Doerrin (s. 1973) viime vuonna Pulitzerilla palkittu romaani Kaikki se valo jota emme näe kuvaa tuota sotaa pääosin kahden lähes samanikäisen nuoren näkökulmasta. Marie-Laure LeBlanc on sokea ranskalaistyttö, joka asuu Pariisin luonnonhistoriallisen museon lukkomestarina työskentelevän isänsä kanssa. Werner Pfennig on puolestaan orpokodissa elävä saksalaispoika, joka osoittautuu pienestä pitäen erityisen lahjakkaaksi tekniikassa. Sodan loppuvaiheessa Marie-Laure on kuusitoistavuotias, Werner kahdeksantoista.

Natsien vallatessa Pariisin Marie-Laure pakenee isänsä kanssa Sainte-Malon pikkukaupunkiin Bretagnen rannikolle. Saksassa taas Wernerin poikkeuksellinen radiotekninen osaaminen huomataan myös natsipiireissä, ja arjalaiselta näyttävä vaalea teinipoika pääsee valiosotilaskoulutukseen. Lopulta hän kiertelee tiimeineen ympäri Kolmatta valtakuntaa paljastamassa vihollisen ja vastarintaliikkeen salaisia radiolähettimiä. Pitkin romaania lukijalle on selvää, että näiden kahden nuoren on määrä kohdata.

Doerrin romaania ei luultavasti olisi Pulitzerilla palkittu rationaalisella 1970-luvulla, tuskin vielä 1980-luvullakaan. Siinä ei ole ideologista paatosta tai kertojan sodanvastaista saarnaa. Sen sijaan teos on häpeilemättömän viihteellinen, paikoin suorastaan yltiötunteellinen, ja keskittyy lähes pelkästään yksilöiden kokemukseen ulkokohtaisen ”realismin” sijasta. Luvut ovat etenkin alkupuolella todella lyhyitä, usein vain sivun parin mittaisia. Lyyrisyydessään ne muistuttavat enemmänkin proosarunoja kuin romaanin lukuja.

Doerrin teos onkin edustava esimerkki siitä, miten vakavista ja vaikeista asioista voi puhua viihteen keinoin. Teoksen päähenkilöt näyttäytyvät toistensa peilikuvina. Kumpikin on poikkeusyksilö poikkeuksellisine intohimoineen: sokea Marie-Laure harrastaa kotiloita ja pakenee sodan todellisuutta meren syvyyksiin Jules Vernen Kapteeni Nemo -romaanin maailmaan, tekniikan ihmelapsi Werner pakenee ilmaan radioaalloille. Marie-Laure näkee, Werner kuulee enemmän kuin muut.

Romanttiseen kuvioon kuuluu vielä Marie-Lauren hallussa oleva Liekehtivä meri, siunausta ja kirousta tuova mystinen timantti, jota muuan natsivääpeli pakkomielteisesti tavoittelee. Lukija saakin jännittää lähes loppuun asti kuin Kadonneen aarteen metsästäjissä ikään, päätyykö kalleus natsien käsiin.

Doerr rakentaa erikoisen, myyttisen kudelman, jossa luonto, meri ja ilma yhtäältä, tekniikan ja radioaaltojen ihmeet toisaalta toimivat sodan ahdistavuuden vastapainona. Kaikella tuntuu olevan jokin salattu merkitys, osana suurempaa suunnitelmaa. Kenties jopa sodalla? Kohtalonomaisuutta korostaa vielä Doerrin kerronta, joka sukkuloi edestakaisin vuosien 1934–1944 aikajänteellä. Palapeli tihenee ja täydentyy loppua kohti lukijan odottaessa pääparin mahdollista kohtaamista.

Doerrin teoksessa on oikeastaan yksi merkittävä puute: sen pituus. Kirjailijan tunteita nostattavat tyylikeinot ja lähes pakonomaiset luontokuvat alkavat toistuessaan puuduttaa ja menettää tehonsa. Myös teoksen mitä heille nyt kuuluu -tyyppinen lopetus on sekin turhan pitkitetty – ikään kuin kirjailija ei olisi millään malttanut päästää irti henkilöistään.

Yksilöiden kokemusten ja tunteiden kautta sotaa pitää kuitenkin kuvata. Tehokasta rauhankasvatusta!

VEIJO HIETALA

”Kaikella
tuntuu olevan
jokin salattu merkitys, osana suurempaa suunnitelmaa.”
Anthony Doerrin romaani Kaikki se valo jota emme näe palkittiin viime vuonna Pulitzerilla.
Anthony Doerrin romaani Kaikki se valo jota emme näe palkittiin viime vuonna Pulitzerilla.