Kansankodin likainen takapiha

•  Jens Lapidus: Siisti kosto. Like 2009. Suom. Anu Koivunen. 482 s.

Ruotsalaisen dekkarimaailman uusi sensaatio Jens Lapidus (s. 1974) jatkaa teoksessaan Siisti kosto siitä mihin Rahalla saa jäi: Tukholman alamaailman julmiin välienselvittelyihin, jotka kasvavat laajaksi sosiologiseksi näytelmäksi lintukotoisen kansankodin umpilikaisesta takapihasta, jossa etniset vähemmistöt vaikuttavat rikollisena enemmistönä.

Amerikkalaisen populaarikulttuurin kuluttamiseen perustuvan merkkijärjestelmän sumentamat kokaiinipäiset ruotsalaiset nuoret taas ohittavat passiivisesti päähenkilöitä ajavan koston tematiikan ja jättävät valjun tulevaisuudenkuvan lintukodon uusista poikueista.

Omaa
oikeutta

Raamatusta opetusmaisesti alkanut koston ja uhkailun länsimainen käyttöperinne näkyy tämän päivän muistelmateoksissa kuin sisäsiisteissä keskiluokan dekkarifantasioissa.

Kirjan kolme päähenkilöä Mahmud, Niklas ja Thomas hakevat koston kautta oikeutusta tarpeilleen ja neurooseilleen, joille ei ole hyväksyttäviä määritteitä hyvinvointivaltion virallisessa taudinluokituskuvastossa. Osa tuosta tilien tasaamisesta kaatuu, kun liian perinteistä dekkarikartastoa kirjasta löytyy Mahmudin pelleillessä jugoslaavimafian kanssa ja Niklaksen eläytyessä Taksikuskissa rankaisevan Travis Bicklen karvoihin sotatraumaattisena, unettomuudesta kärsivänä vainoharhaisena rankaisijana. Vasta Thomasin rooli poliisina avaa viiltävän näkymän demokratiaksi itseään kutsuvan yhteiskunnan byrokraattiseen virkamiesselkärankaan, jonka kaikupohjainen joustovara on niin olematon, ettei metsä vastaa kuin sille huudetaan.

Tällainen yksiulotteinen, mutta aina niin demokraattinen valtarakennelma toimii kunnon pelotteena kansalaisia kohtaan, jotka kyseenalaistamatta ottavat vastaan sen mielivaltaisimmatkin käskyt. Suomalainen lukija osaa siis hyvin samastua kirjassa kuvattuun yhteiskunnalliseen toimintamalliin, vaikka Ruotsissa kirkko ja valtio eivät muodosta samanlaista yhtenäistä akselia joka tehokkaana valvontamekanismina ruokkii ikuista luterilaista hätää, surkeutta ja syyllisyyttä.

Samalla tavoin Lapiduksen kirjasta käy kuitenkin ilmi kuinka sadistisen nautinnollisesti valtio rankaisee omien väkivaltainstituutioidensa kuten poliisilaitoksen kautta kansalaisiaan.

Lapiduksen kuvaama alamaailma taas ei valitettavasti tarjoa lukijalle uutta Jacob Anckarströmiä, joka vastusti kokemaansa hirmuhallintoa ja murhasi 1792 tyrannimaisen ja perustuslakia polkeneen kuningas Kustaa III:n, vaan pelkän traumaviritteisen kasvutarinan ahneuden ja ahdistusneuroosien kirkastamista väkivallan lähettiläistä.

Huutavan ääni
Ruotsissa

Tätäkään teosta ei voi lukea itsenäisenä kirjana, vaan on odotettava kokonaiskuvan hahmottumiseksi trilogian päätösosaa.

Ruotsalainen dekkarikirjallisuus rakentuu pitkälti kansankodin natiseviin liitoksiin, vaikka juhannuksena postikorttimaisesti maljoja nosteltaisiinkin sinisen meren äärellä. Lapidus sen parhaiten tietää: ”Täydellisen julkisivun takana oli pakko olla jotain likaista.” Vastaava katutason osallistuva perspektiivi tekee Lapiduksesta kiinnostavan ihmisperäistä saastaa muokkaavan kronikoitsijan.

JUHANI BRANDER

Jens Lapidus jatkaa ruotsalaisen alamaailman läpivalaisua.
Jens Lapidus jatkaa ruotsalaisen alamaailman läpivalaisua.