Tarinoiden tulkki Mihail Šiškin

Mihail Šiškin: Neidonhius. Suom. Vappu Orlov. WSOY. 568 s.

Venäjä on tänä vuonna Helsingin kirjamessujen teemamaa, mikä näkyy ilahduttavana venäläisen kirjallisuuden suomennostulvana. Kirjakevät alkaa komeasti Vappu Orlovin huolellisella, alkutekstin tyylin taidokkaasti välittävällä käännöksellä Mihail Šiškinin loisteliaasta romaanista Neidonhius (Venerin volos, 2005).

Sveitsissä jo pitkään asunut Šiškin (s. 1961) on palkittu käytännössä katsoen kaikilla mahdollisilla venäläisillä kirjallisuuspalkinnoilla. Häntä on usein kutsuttu Venäjän Orhan Pamukiksi. Vertaus on osuva, sillä myös Šiškin käyttää myyttisistä aineksista ammentavia tarinoita ja luo romaaneissaan laajoja historiallisia ja kulttuurisia kaaria. Venäläisen nykykirjallisuuden kentällä Šiškiniä voisi asemansa puolesta verrata Ljudmila Ulitskajaan, mutta Šiškin on kertojana kokeellisempi. Hän on yhteiskunnallisesti aktiivinen kirjailija, joka on toistuvasti kritisoinut Venäjän interventiota Ukrainaan.

Romaanissa Neidonhius on kolme näennäisesti erillistä, tyylillisesti toisistaan poikkeavaa tarinalinjaa, jotka kietoutuvat yhteen teoksen päähenkilön, ”tulkin”, elämäntarinan kautta. Romaanin kehyskertomus sijoittuu nykyaikaan, sveitsiläiseen vastaanottokeskukseen, jossa tulkki avustaa entisen Neuvostoliiton alueelta maahan pyrkiviä turvapaikanhakijoita. Kertomus pohjaa Šiškinin omiin kokemuksiin työstä tulkkina pakolaiskeskuksessa. Toinen historiallinen taso sijoittuu 1900-luvun alkupuolen Venäjälle ja koostuu venäläisen laulajattaren päiväkirjamerkinnöistä, jotka tulkki on saanut tehtäväkseen toimittaa. Tarinalla on todellinen tausta, se perustuu tunnetun laulajattaren Isabella Jurjevan elämään. Kolmas, pääasiassa Roomaan sijoittuva juonilinja kuvaa tulkin avioliiton hajoamista.

Romaanin eetos kiteytyy sen kehyskertomuksen kerronnallisessa asetelmassa, jossa vastaanottokeskuksen johtaja Peter Fischer (”Pietari Kalastaja”) vaatii jokaista turvapaikanhakijaa luomaan kokemuksistaan tarinan saadakseen pakolaisstatuksen. Sveitsi on siis taivas, jonne vastaanottokeskuksen johtajalla on avaimet; taivaan portit avautuvat kuitenkin vain niille, jotka osaavat pukea tarinansa myytin muotoon tai kertoa riittävän yksilöllisen kärsimyshistorian.

Kulttuurienväliselle kirjallisuudelle tyypillinen tulkin hahmo on romaanissa keskeinen paitsi rakenteellisesti myös temaattisesti: tulkki näyttäytyy tulkitsijana, joka punoo eri aikoihin ja paikkoihin sijoittuvat elämäntarinat yhteen niin että niissä alkaa ilmetä samankaltaisia motiiveja ja teemoja. Laulajattaren päiväkirjamerkinnöistä tuttu kuvasto toistuu Sveitsiin pyrkivien turvapaikanhakijoiden kertomuksissa, ja turvapaikanhakijoiden kokemukset suodattuvat tulkin tilitykseen avioliitostaan. Osin myös henkilöt heijastuvat tarinasta toiseen. Romaanissa kaikki on siten yhteydessä kaikkeen. Juuri ajatukseen kaiken elämän lopullisesta yhteydestä liittyy myös teoksessa elämän symboliksi nouseva rikkaruoho neidonhius, joka työntyy sinnikkäästi esiin täyttämään pienimmätkin raot.

Ei ole sattumaa, että alkuperäistekstissä Šiškin ei käytä tulkista odotuksenmukaista termiä perevodtšik vaan vanhahtavalta kalskahtavaa nimitystä tolmatš, joka viittaa paitsi kääntämiseen myös selittämiseen ja ymmärrettäväksi tekemiseen. Tulkin hahmosta tulee romaanissa eettinen vastuunkantaja, jonka roolin voi nähdä kuvastavan myös kirjailijan roolia: on hänen vastuullaan paitsi välittää myös tulkita eri aikoina ja eri kulttuureissa eläneiden ihmisten kärsimys.

Šiškinin romaani on korostuneen tilallinen ja visuaalinen: eri tarinalinjoissa toistuvat motiivit ja henkilöiden usein voimakkaisiin aistihavaintoihin pohjaavat kokemukset rakentavat kerronnasta epälineaarisen, maalausmaisen pinnan. Šiškin käyttää kuvauksessa kaikkia aisteja. Niinpä kevätilma tuntuu nuoresta laulajattaresta siltä kuin hän haluaisi muuttua pelkäksi nenäksi kun ”sieraimiin lentää vähintään seitsemänsataa enkeliä”. Tulkki taas muistaa miten hänen vaimonsa piti siitä että tulkki painoi kynnet hänen päänahkaansa. Turvapaikanhakijan syvin muistikuva armeijasta on läiske joka kuului joukkueenjohtajan paukutellessa kalsarien kuminauhaa mahaansa vasten. Aistihavainnointi on keskeinen osa Šiškinin tyyliä, mutta lähes 600-sivuisessa romaanissa sen runsaus tuntuu välillä hiukan uuvuttavalta.

Neidonhius sijoittuu vain osin Venäjälle, ja sen päähenkilö on suvereeni maailmankansalainen. Silti Venäjä on teoksessa voimakkaasti läsnä. Šiškin kirjoittaa eurooppalaisesta viitekehyksestään huolimatta ensisijaisesti venäläisen kirjallisuuden traditiossa, ja universaaliuteen pyrkivästä tematiikastaan huolimatta hän pohtii erityisesti Euroopan ja Venäjän välisiä eroavaisuuksia. Nämä tuntuvat nyt varsin ajankohtaisilta.

Šiškinin romaaniaan varten tekemä taustatyö on vaikuttava. Vaikuttava on myös suomentajan teoksen loppuun kokoama laaja selitysosio, joka avaa lukijalle Venäjän kulttuurihistoriaa ja selvittää kirjailijan käyttämiä intertekstuaalisia viittauksia kattavasti.


Tintti Klapuri