Tarpeeton salailu estää Supon historian tutkimista

• Ratakatu 12. Suojelupoliisi 1949–2009. Toim. Matti Simola. WSOY 2009. 319 s.

Suojelupoliisin (Supo) 60-vuotinen taival on ollut kivikkoinen, mistä Matti Simolan toimittama historiikki Ratakatu 12. Suojelupoliisi 1949–2009 on karu todiste. Suposta on niin hankala kirjoittaa, että sitä koskeva virallinen historiikkikin kärsii rakenteellisesta epätasapainosta.

Kirja alkaa 200-sivuisella Kimmo Rentolan tutkielmalla Suojelupoliisi kylmässä sodassa 1949–1991, joka oikeastaan vastaa osittain kirjan otsikkoa. Supo-historian arvioinnissa on syytä keskittyä Rentolan tutkielmaan. Sekin olisi tosin jäänyt torsoksi ilman Supon päällikkönä vuosina 1978–90 toimineen Seppo Tiitisen muistiinpanoja, koska niiden avulla voidaan ainakin raotella ovea Supon lähihistoriaan.

Suomessa vallitsee vahva esivaltausko. Suojelupoliisin kaltaisia instituutioita ei hevin arvostella. Supon johtajien uskotaan olevan vallan lähteillä, salatun huipputiedon piirissä. Todellisuus on karumpi.

Etenkin 2000-luvulla maineikkaimmatkin tiedustelulaitokset on isketty häpeäpaaluihin vakavien erehdysten seurauksena. Päitä on pudonnut ja maine kolhiintunut, mutta Suomessa eivät edes mönkään menneet Stasi-tutkimukset ole saaneet aikaan aitoa salaisen poliisin kritiikkiä ja suomettumisen ruumiinavausta. Siinä ei Rentolan tilaustutkielmasta ole paljoakaan apua, vaikka aivan merkityksettömänä sitä ei voi pitää.

Presidentin
poliisi

Supo oli aina 2000-luvulle ”presidentin poliisi”. Supon toiminnasta on tihkunut vain vähän tietoja julkisuuteen. Koiviston kaudelta esimerkiksi nostetaan usein ns. Dumellin tapaus vuosilta 1981–83.

Tutkintaa koskevan määräyksen tai hyväksynnän antoi kaiketi juuri tasavallan presidentiksi valittu Mauno Koivisto keväällä 1982. Supon merkityksellisimpiä asioita hoidettiin kylmässä sodassa pienessä piirissä, usein vain Supon päällikön ja presidentin tapaamisissa. Tämä esti vuotoja, mutta juuri toimittaja Mats Dumellin tapaus, kun Krp pidätti toukokuussa 1982 asianomaisen tökerösti toimittajien läsnäollessa, ei tietenkään ole hyväksyttävä. Rentola kuvaa tapausta suorastaan kyynisen kylmästi, mikä sävyttää hänen tyyliään muutoinkin. Dumellin ongelmathan syntyivät Skp:n Jaakko Laakson aktiivisuudesta järjestellä Dumellille KGB-yhteyksiä, ”kotiryssiä”. Lopulta Dumellin saama tuomio tuli Kiina-urkinnasta ja postikonttoriudesta.

Valtioneuvoston
poliisi

Vuonna 1996 Supon johtoon nousi Sdp:n eduskuntaryhmän sihteerinä ja Supon apulaispäällikkönä toiminut Seppo Nevala. Rentolan mukaan Koivisto ei ollut nimittänyt Nevalaa 1990, koska halusi laitoksen johtoon vähemmän poliittisen henkilön. Nevalan nimityksen takana oli Paavo Lipposen hallitus, vaikka muodollisen nimityksen teki presidentti Ahtisaari. Nevalan kaudesta alkoi jakso, jolloin Supo muuttui aiempaa selvemmin ”valtioneuvoston poliisiksi”, mutta samalla vaatimukset valvonnan tehostamisesta ovat lisääntyneet eri syistä.

Rentolan mukaan Supo teki yhteistyötä ennen muuta Yhdysvaltain tiedustelupalvelun CIA:n mutta myös Britannian MI6:n ja Länsi-Saksan BND:n kanssa. Supon ”päävastustaja” oli KGB, jonka kanssa toisaalta valtiojohto ja poliittinen eliitti oli kuitenkin läheisessä kanssakäymisessä, ikään kuin symbioosissa. Olen arvioinut läheisen KGB-yhteyden luomisen olleen ”poliittista dopingia”, joka avitti uraa.

Tiitisen
lista

Rentolan todisteet Supon laajasta yhteistyöstä läntisten tiedustelupalveluiden kanssa eivät ole kovin vakuuttavia, vaikka yksittäisiä tuloksia kirjattiinkin. Kekkosen kaudella oli omat yhteytensä ja Supon toimintatavat. Koiviston kaudella meno muuttui, mutta miten? Itse asiassa silmään pistää se,että Rentola ei tuo esille niitä varoituksia, joita läntiset tiedustelupalvelut antoivat suomalaisten KGB-yhteyksistä.

Yksi varoitus tuli marraskuussa 1983 Lontoosta MI6:lta, mikä tulee esille valtiosihteeri Matti Tuovisen julkaisemattomasta päiväkirjasta. Varmaan tämä tieto on ollut Rentolan käytössä?

KGB-loikkari Oleg Gordievsky antoi puolestaan listan suomalaisista joskus 1985/86, joiden hän katsoi olleen liian pitkälle menneessä kanssakäymisessä KGB:n kanssa. Rentola kuittaa Gordievskyn olankohautuksella. Samoin hän kuittaa ns Tiitisen listan, jonka taustasta hän sentään antaa jotain uutta tietoa.

Kyse oli Länsi-Saksan tiedustelun keväällä 1990 antamasta listasta niistä henkilöistä,joihin DDR:n Stasin Helsingin asemapäällikkö oli pitänyt yhteyttä. Lista pantiin kassakaappiin. Mitä Länsi-Saksan tiedustelulaitos arvioi yhteistyönäkymistä Supon kanssa, joka kuittasi sen tarjoaman tiedustelutiedon olan kohautuksella? ”Vessapaperia”, kuten poliisijohtaja totesi talvella 2003. Niinkö?

Tiitisen listan käsittely korostaa Supon lähihistoriaa koskevan selvitystyön perusongelmaa: valikoiva lähestymistapa suomettumisen ilmiönä tunnettuihin yhteistyökäytäntöihin ja niihin sotkeutuneihin henkilöihin. Mitä vahvempi poliittinen asema yhteistyötä harjoittaneella henkilöllä on ollut, sitä suuremman suojan hän on ilmeisesti saanut Supolta.

Vuoden
1982 ohjeistus

Yksikään kommunisti ei ole joutunut maanpetoksista vastuuseen, vaikka Rentolakin on myöntänyt aiemmin, että Skp:n pääsihteeri olisi tullut pidättää eri syistä. Rentolan tärkeimpiä uusia tietoja on KGB:n ohjeistus vuodelta 1982 (miten se oli saatu?), jolla KGB:n asemapäällikköä valmisteltiin poliittiseen vaikuttamiseen. Porvarien yhteistyö oli estettävä ja ”oikeisto” oli eristettävä eri puolueissa ja laajemminkin yhteiskunnassa ja ”saatettava huonoon huutoon”. ”Sorsaa ja Sdp:tä oli tuettava.” Miksi?

Oikeistolla KGB tarkoitti neuvostovastaisuutta eri muodoissa. Tämän KGB:n ”direktiivin” noudattamisesta tuli suomalaisen politiikan salattu agenda. Kuinka monta suomalaista joutui ”huonoon huutoon” joko julkisuudessa, ministeriöissä tai puolueissa KGB:n ”operatiivisten yhteyksien” (kuten KGB:n apureita nimitettiin hienovaraisesti) toimesta? Keitä olivat KGB:n ”operatiiviset yhteydet” korkeissa asemissa? Olisiko heidän kartoittamisensa seuraava tärkeä projekti, kun kirjoitetaan objektiivisesti Supon historiaa?

Lisäksi KGB oli vain yksi toimija. Rentola toteaakin vaivautuneesti, että ”Supo ei nähnyt Stasin toiminnan koko laajuutta Suomessa”. Mutta miksi ei nähnyt? Supon mainehan kolhiintui pahasti nimenomaan Stasi-tutkimuksissa 2000-luvulla. Rentola väistää koko ongelman, mikä selittynee sillä, että Supossa ei kysymystä kyetä rehellisesti analysoimaan.

ALPO RUSI

Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori, jota Supo epäili perusteetta yhteyksistä Stasiin

Aloita keskustelu tästä jutusta



Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda!/HUUDA tai kiroile.

Emme julkaise linkkejä tai mainoksia.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta.

Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.