Kirja-arvostelut

Näännyksiin ja lähteille

Juhana Vähänen: Nymfaion. Poesia. 151 s.

Jyväskylästä lähtöisin oleva Juhana Vähänen on ylläpitänyt jo 2000-luvun alusta lähtien tunnettua BigSur ja Surreal -runoblogiaan. Hän on koonnut tekstejään perinteisempiin julkaisumuotoihin harvakseltaan, sillä syksyllä julkaistu Nymfaion on vuonna 2005 debytoineelta Vähäseltä vasta kolmas kansien välissä ilmestynyt kokoelma runoutta.

Helsinkiläisrunoilija hyödyntää ja jatkaa kirjansa ensimmäisissä osastoissa tekstejä, joita hän on kirjoittanut blogiinsa. Uutuusteos on siitä huolimatta itse sääntönsä luova kokonaisuus, jonka kolmessa osastossa muokatuilla blogiteksteillä on lopulta pieni osuus.

Vähäsen kirja luo sekä kolmijakoisella teosrakenteellaan että teemoillaan mielleyhtymiä Pentti Saarikosken lopputuotannon mestarilliseen Tiarnia-sarjaan. Kummassakin kokonaisuudessa on kehyksenä myyttistä ajattelua ja klassista kulttuuria taakseen jättävä ihminen.

Saarikosken etsijänä oli mytologiasta lepopaikkaa hakeva, mutta vääjämättömästi teknologisen ja taloudellisen ajattelun hallitsemaan aikaan siirtyvä kokija. Nyrjähtänyttä romantiikkaa ja silkkaa dadaa kirjoittava Vähänen löytää risteyskohdasta viettien ja tunteiden viemän ihmisen. Hänen teoksensa runot eivät jäsenny yhden henkilön kokemukseksi.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Nymfaion on saanut nimensä antiikin mytologian luonnonjumalattarille rakennetusta lähdeluolasta. Vähäsen runoteoksen yhteydessä tämä voisi merkitä paikkaa, jossa on lupa inspiroitua ja vapauttaa kieli luomaan uusia yhteenliittymiä.

Hänen kirjoittamiensa rivien välissä on havaittavissa kuitenkin myös kulttuurikriittinen sanoma. Teos alentaa korkean ja esittää senkin viettien orjana. Tämä ilmenee muun muassa jaksossa, jossa nuoret päämiehet soittelevat balalaikaa kapakan edessä, virtsaavat housuunsa ja esiintyvät makaabereissa tilanteissa.

Juhana Vähänen ei onneksi ota itseään turhan vakavasti. Nymfaion sisältää myös yllättävän suoria humoristisia heittoja, ja runoilija jättää vastuun tulkitsemisesta ja johtopäätöksistä lukijalle.

Teos on omintakeisen kielirunouden ja fragmentaarisen nykylyriikan hämmentävä, paikoitellen kauniskin taidonnäyte. Mutta Vähäsen uutukainen on myös näännyttävän sokkeloinen rakennelma, joka turruttaa mielenkiinnon pitkinä annoksina luettuna.