Kääntyykö Kivi haudassaan?

Riina Katajavuori: Wenla Männistö. Tammi. 272 s.

Karl August Engelbrekt Ahlqvist eli tutummin A. Oksanen piti Aleksis Kiven Seitsemää veljestä aikoinaan ”häpeäpilkkuna suomalaisessa kirjallisuudessa”. Häntä pöyristytti Kiven kansankuvaus, joka ei ollut yhtenevä runebergilaiseen romanttiseen utopiaan Suomesta ja suomalaisista. Kyseessä on kotimaisen kirjallisuuden kuuluisin teilaus, jonka on katsottu suistaneen Kiven mielenterveysongelmiin.

Riina Katajavuori on siirtänyt romaanissaan Wenla Männistö Jukolan Helsingin Kumpulaan, tasa-arvoistanut roolihahmot ja tehnyt koko sakista enemmän tai vähemmän syrjäytettyjä: ”Juko Brossit” pelaavat tietokonepelejä ja katselevat telkusta Taistelutovereita. Valkon on syrjäyttänyt valkoinen Letukka, joka ei ole läpäissyt katsastusta. Nykyjukola on amerikkalaistunut.

Kansallisromaanin päivitys on veikeä idea, ja Katajavuori kirjoittaakin pilke silmäkulmassa. Tarina starttaa tyhjäkäynnillä, mutta idean selkeydyttyä se imaisee mukaansa. Alkuperäisteoksen runot on korvattu iskelmillä ja rocklyriikalla, sivutarinat Aili Jukola vainaan pilvenlonkamuisteloilla.

Katajavuori kikkailee oivalluksilla: ADHD brossit ottavat pikavippejä. Veljessarja on todellinen uusperhe: äitejä on kaksi ja isukkeja kolme. Keskushenkilö Männistön Wenla, 17-vuotias pissis, härnää veljessarjaa orastavalla naisellisuudellaan. Wenla on isätön yksinhuoltajan tyttö, jonka bestis Ansku haaveilee omasta bändistä ja rustaa biisejä.

Sukupuoliroolit on siis käännetty nurin: nyt ääneen pääsevät naiset. Wenla ja Ansku viihtyvät veljesten seurassa, joihin heillä naiseuden kautta on mystinen yliote. Meno on rentoa, aivot ovat narikassa niin tytöillä kuin pojilla.

Rakenteeltaan teos on näytelmäksi kirjoitettu näkökulmaromaani: kerronnassaan poukkoileva, alkuperäisteoksen juonikuviota sopivasti myötäilevä. Kehitystarina myös, mutta nyt ei vieroksuta lukemaan oppimista vaan työntekoa. Lopussa aurinko paistaa risukasaan – aivan kuten kansallisromantiikassa pitääkin.

Kiven klassikon olisi voinut päivittää monella tavalla. Katajavuori tekee sen leikittelemällä, sosiaaliseen ongelmaan viittaamatta. Se tekee romaanista kepeän välipalan, mutta ei mitään mieleenpainuvaa lukuelämystä. Äidinkielenopettajille teos tarjoaa loistavan mahdollisuuden päivittää pakkopulla, sillä Wenla Männistö on samaan aikaan nuorten- ja aikuistenromaani.

Mitä otsikkoon tulee niin ei käänny Kivi haudassaan. Eikä uutta Oksastakaan ilmaannu. Niin muuttuu maailma, Eskoni.

ESA SILANDER