Kamalampi kuin kummitusjuttu

Mika Lietzén: 1986. Asema. 32 s.

”Sanotaan, että hänet paloiteltiin kappaleiksi lihaveitsellä.”

”Minä kuulin, että hänet hakattiin hengiltä.”

Jokunen nuorempi lukija saattaa sulkea Mika Lietzénin 1986-sarjakuvan pettyneenä. Se on ymmärrettävää. Albumin tarina ei olekaan ihan se hurmeinen kummitusjuttu, jota ensimmäisten sivujen perusteella voisi äkkiseltään odottaa.

Jos näin käy, tulee valveutuneen sarjakuvien ystävän kehottaa pettynyttä säilyttämään 1986 kokoelmassaan ja palaamaan siihen uudemman kerran, jahka ikävuosia ja luettuja sarjakuvia on kertynyt hieman lisää. Silloin se, mikä meni ensilukemalla ohi, saattaa osua.

Iron Maidenin, Conan Barbaarin ja Call of Cthulhu -pelin nimiin vannovista koulupojista ja Mynämäkeä muistuttavan pienen paikkakunnan koulun pihaa varjostavasta murhenäytelmästä on suuri juuri siksi, että se on puitteiltaan niin pienimuotoinen.

Villeimmät kauhukuvat Lietzén sijoittaa henkilöiden kertomuksiin, mielikuvituksen kerrostumiin. Pelottavinta on se, mikä ei piirry näkyväksi.

Todellisuus huhujen kuorruttaman tragedian takana ei ehkä ole pelottava, mutta sitäkin kamalampi, lohduttomampi. Sen kohtaaminen vaatii rohkeutta, jota jokaisella poikaviikarilla ei ole.

rajoja rikkova, lähikuvia rohkeasti hyödyntävä piirrosjälki auttaa kuljettamaan 1986:n pientä suurta tarinaa dynaamisesti. Detaljeissaan jälki on rikasta, mainiona esimerkkinä bändipaitojen vaihtumisen kautta kuvattu kasvu. Iron Maidenin korvaa Slayer, Slayerin Death. Kehityskulku on tunnistettava.

Tarkkakatseista heavy-ajankuvaa korostaa, ettei päähenkilön t-paidassa komeile Iron Maidenin vuonna 1986 julkaistun Somewhere in Time -levyn kansi, vaan jo muutaman vuoden ikääntynyt Piece of Mind -kansikuva.

Kun suljen 1986-albumin, alkaa päässäni kuin varkain soimaan Ben E. Kingin Stand By Me. Siinä määrin sukulaisteos albumi on toisen Kingin, Stephenin nimittäin, Ruumis-novellille ja Rob Reinerin sen pohjalta ohjaamalle Stand By Me – viimeinen kesä -elokuvalle.

Molemmissa tarinoissa pieni, yksittäinen saa yksilön kokemuksessa ansaitsemansa suuret mittasuhteet.

1986 on komea paluu aikaan, paikkaan ja ihmisiin, joita ei täsmälleen sellaisinaan ehkä koskaan ollutkaan.


JUKKA KITTILÄ