Pohjolan Leijona loi perustan oikeusvaltiolle

Mirkka Lappalainen: Pohjolan Leijona. Siltala. 321 s.

”Kuollut Kustaa Aadolf jäi makaamaan Lützenin mutaan. Hänen sormuksensa, kaulaketjunsa ja osa vaatteista ryöstettiin. Haaveet keisarin kruunusta ja suurista voitoista kuolivat taistelukentän liejuun.

Hetken kuningas Kustaa II Aadolf oli vain tavallinen ihminen, yksi taistelukentän ruumiista, yksi hirvittävän sodan tuhansista uhreista.”

Näin Mirkka Lappalainen kuvaa marraskuun 6. päivää 1632.

Kostean päivän aamuinen sumu oli laskeutunut uudestaan taistelukentälle. Kukaan ei nähnyt ruotsalaisten voittoa, saati saksalaisten pakoa. Taisteluun avuksi rynnistänyt Pohjolan Leijona oli asettanut itsensä tarpeettomasti vaaraan. Tällä kertaa kohtalokkaasti.

Kustaa Aadolf oli nähty 1500-luvun mystikon Paracelsuksen ennustuksen kultaisena Leijonana, joka tulisi Pohjolasta ja voittaisi taistelussa Kotkan.

Messiaaninen innostus ”Pohjolan Leijonasta” läikkyi yli äyräiden jo ennen kuin Kustaa Aadolf oli edes rantautunut Saksaan, Lappalainen kirjoittaa.

Lützenin taisteluun oli aikaa vielä kolmatta vuotta.

Kustaa Aadolf (1594–1632) oli hyväntahtoinen ihminen, valloittava persoona. Hänellä oli aikalaisiinsa verrattuna poikkeukselliset juomatavat. Aterialla juotiin vettä. Se oli vaarallista, varsinkin kenttäolosuhteissa. Tämänkin hän koki sairastuttuaan sotaretkellään tanskalaisia vastaan.

Kuningas oli kasvanut kehdosta saakka käymään vihollisen kimppuun. Samalla tavalla kuin hän olisi kaksivuotiaana halunnut hakata niityllä käärmeitä. Sodan johtaminen oli hänelle ratsastamista miekka koholla keskellä taistelua. Tämä huoletti valtakuntaa, ennen kaikkea kuninkaan oikeaa kättä, kansleri Axel Oxenstiernaa (1583–1654).

Lützenistä uutinen kuninkaan kaatumisesta saavutti Tukholman kuukauden viipeellä. Tieto sai aikaan hysteeristä surua, mutta se ei ollut valtakunnalle enää kohtalonkysymys. Sitä se olisi ollut vuosia aikaisemmin.

Kustaa Aadolf taisteli venäläisiä vastaan Pihkovassa, puolalaisia vastaan Liivinmaalla. Siellä hän haavoittui kahdesti. Sodat päättyivät Venäjän kanssa Stolbovan rauhaan 1617, Puolan kanssa Altmarkissa 1629.

Kustaa Aadolfin aika oli rakentunut periviholliseksi nousseen Puolan ja katolisuuden torjuntaan. Kuninkaan isä Kaarle-herttua (1550–1611) oli vallananastajana, hänen poikansa yhtälailla laiton hallitsijana. Jos hurjapäinen kuningas kaatuisi, valta voisi palautua puolalaisille.

Jo kertaalleen kruunattu kuningas oli Kustaa Aadolfin serkku, Puolan kuningas Sigismund (1566–1632). Häneen kohdistuva pelko sai vuosien myötä hysteerisiä mittoja. Tosiasiassa Puolassa lienee pelätyn yhtälailla Kustaa Aadolfia. Se oli oman aikansa propagandasotaa.

Lappalainen muistuttaa unohdetusta Vladislavista (1595–1648), Sigismundin pojasta. Ruotsalaisilla oli täysi syy pitää häntä maanosan ehkä vaarallisimpana ihmisenä. Hän oli hetken ehdolla Venäjän tsaariksi, laillinen Ruotsin ja tuleva Puolan kuningas.

Uhkakuva kruununperimyksestä syveni, kun Kustaa Aadolfin molemmat veljet kuolivat. Kruununperijäksi ei ollut kuninkaan lehtolapsesta Gustavista (1616–1653). Kuningas sai lopulta kruununperijäksi tyttären, Kristiinan (1626–1689). Varmemmaksi vakuudeksi Kustaa Aadolfin sisko oli saanut jalosukuisen pojan Kaarlen (1622–1660), josta oli myös tuleva Ruotsin kuningas.

Vaikka sota oli normaali olotila 1600-luvulla, Lappalaisen kirja Pohjola Leijona ei ole pelkkä kertomus 30-vuotisen sodan sankarista. Se on kertomus siitä, miten osin keskiaikaisesta maasta rakentuu keskusjohtoinen, osin jo nykymuotoinen oikeusvaltio.

Kirja on myös kertomus Suomesta. Hallitsijan huomio siirtyy idästä etelään. Suomi ei enää palaa Ruotsin valtakunnan keskiöön. Suomen tehtäväksi jää suurvaltaa rakentavan armeijan rahoittaminen ja täydentäminen.

Valtiolla ei ollut ymmärrystä kehittää maataloutta tai sallia maaseudun kaupankäyntiä. Se keskittyi veronkantoon. Ne kerättiin luonnontuotteina. Valtiontalous oli riippuvainen olemattomien tieyhteyksien takana kerättyjen pilaantuvien elintarvikkeiden siirtelystä, jossa hävikki oli suurta.

Finansseja hoidettiin munatasolla, Lappalainen kirjoittaa. Suomi sai ensimmäisen kenraalikuvernöörinsä Nils Bielken. Hänen palkkaansa kuului vuodessa 1152 kanaa ja 3840 kananmunaa, mutta Turun käskynhaltija sai vain 2980 munaa, kanoja sentään yhtä monta.

Toisaalta aikakausi tuo helpotusta talonpojan elämään. Itäraja rauhoittuu lähes sadaksi vuodeksi. Rasittavat linnaleirit loppuivat. Kylmyys ja halla jäivät suomalaisten vaivaksi. Surkeus huipentui 1600-luvun viimeisiin vuosiin, jolloin kolmannes väestä kuoli.

Katovuosiin tämä kirja ei yllä. Niistä Mirkka Lappalainen on jo tehnyt kirjan – Jumalan vihan ruoska (2012). Se sai valtion tiedonjulkistamispalkinnon.

Alle 40-vuotiaan Helsingin yliopiston dosentin tuotanto on huikea. Jo aikaisemmin esseekokoelma Maailman painavin raha (2006) oli valittu vuoden tiedekirjaksi. Nuijasodan ajasta ja tämän kirjan johdannoksi sopiva Susimessu (2009) oli vuoden historiateos ja se sai Lauri Jäntin palkinnon. Keskiviikkona Pohjolan Leijona valittiin Tieto-Finlandian ja jo aikaisemmin Kanava-palkinnon ehdokkaaksi.

Ei ihme. Kirja tempaisee mukaansa, ei tiedä lukeeko faktaa vai fiktiota. Ja silti faktat ovat yksityiskohtia myöten kohdallaan. 1600-luvun lähdeaineisto on osin puutteellista, kiitos Turun palon, mutta silti se on valtava.

Kirja alkaa kuin romaani. Sipoosta löytyy ruumis, mutta ei tappajaa, joten kylälle langetettiin murhasakko. Lait olivat keskiajalta, oli valituskäräjiä ja tutkintakäräjiä, joissa kuninkaan tuli suojella alamaisiaan. Oikeuslaitoksen kehittyminen on yksi esimerkki läpi kirjan kulkevasta teemasta, siitä, miten Ruotsi kehittyy kohti uudenajan yhteiskuntaa.

Lappalaisen mielestä vuoden 1614 oikeudenkäyntijärjestys on Suomen ja Ruotsin oikeushistorian tärkein säädös. Sen myötä Turku sai hovioikeuden 1623. Hovioikeuden nimen alkuosa kertoo kuninkaan kaikkivoipaisuudesta, vallan kolmijako oli vielä vierasta. Jotain vanhasta on vieläkin jäljellä: presidentillä on yhä armahdusoikeus.

Kirjoitusvirheeseen puuttumalla lukija osoittaa omaa pienuuttaan. En voi olla yhteen puuttumatta. Lappalainen puhuu Albrecht von Wallersteinista. Hän tarkoittaa Wallensteinia, keisarillisen armeijan legendaarista komentajaa, jonka joukot ruotsalaiset lyövät Lützenissä.

Lappalainen lienee kirjoittanut nimen kerran väärin ja kustannustoimittaja yhdenmukaistanut kirjoitusasun. Tämä antaa hyvän syyn kirjan toiseen – korjattuun painokseen.

KARI VAINIO

Tänään vietetään ruotsalaisuuden ja Kustaa Aadolfin päivää.

Aloita keskustelu tästä jutusta



Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda!/HUUDA tai kiroile.

Emme julkaise linkkejä tai mainoksia.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta.

Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.