Kirja-arvostelut

Kirjoitettuja jätekasoja

Markku Paasosen ensimmäinen romaani liippaa läheltä proosarunoutta.
Markku Paasosen ensimmäinen romaani liippaa läheltä proosarunoutta.

Markku Paasonen: Pienet kalat syövät suuria kaloja. Teos, 196 s.

Markku Paasonen on tunnustettu ja palkittu runoilija, esimerkiksi proosarunokokoelman Tulevassa maailmassa (2010) tekijä. Nyt Paasonen on julkaissut ensimmäisen romaaniksi nimetyn teoksensa.

Pienet kalat syövät suuria kaloja liippaa sekin läheltä proosarunoutta, tiesi Paasosen runoilijuudesta jotain tai ei. Teosta lukiessa naurahtelee sen oivaltavalle sanataiteelle, joka outoilee onnistuneesti.

Teoksen kiinnostavuus ja jopa viehättävyys syntyy Paasosen tavasta käyttää kieltä. Se, mitä teoksessa kuvataan tapahtuvaksi, jää sivuasemaan ja kielenkäyttö nousee esiin.

Paasonen esimerkiksi toistaa lauseita ja ilmauksia. Silloin kieli alkaa pursuta yli äyräittensä saaden aikaan samanaikaista huvittavuutta ja täsmällisyyden ylenmääräisyyttä.

Aivan kuin kertoja pyrkisi esittämään sanoilla uudelleen jonkin ajallisesti menneen ajatuksen tai kokemuksen täsmällisesti ja tarkalleen sellaisena kuin se oli. Pyrkimys on mahdoton, mutta tavoittelun prosessi mahdollistaa kielellisen luovuuden.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Paasosen ilmaisua voi myös tarkastella tapana korostaa kielen aineellisuutta. Sanojen merkitykset ja niiden niin kutsuttu henki nimittäin asetetaan teoksessa jopa vastakohtasuhteeseen kielen materian, sanaruumiiden kanssa.

Lajina romaani tietysti syntyy jokaisen teoksen myötä uudelleen, mutta juuri tarina on useimmiten määritelty lajin piirteeksi. Paasosen teoksen kohdalla johdonmukaisen tarinan perään haikailevat saattavat pettyä.

Teoksen mahdollinenkin tarinallisuus on katkelmallista. Eikä tarinan ja kertomisen aikatasoja pysty mittailemaan lineaarisesti kulkevan aikakäsityksen mukaisesti. Absurdi fantasia on mukana kaikessa tapahtumisessa.

Minäkertoja oleilee Kemiössä varakkaan setänsä omistamassa mökissä. Rikkaan sedän ja taloudellisesti menestyneitten serkkujen näkökulmasta hän on selvä luuseri.

Setänsä kanssa kertoja käy myös metsästämässä ja kohottaa aseensa kohti tämän selkää.

Minähenkilö on nimenomaisesti kirjoittava nuori mies. Välillä hän toimii luovan kirjoittamisen opettajana sisä-Suomessa.

Hän kirjaa ylös ajatuksiaan ja muistojaan, tai ehkä ne ovat kuvitelmia ja fantasioita. Ne liittyvät usein naisiin ja alkoholin käyttöön, ja kuvitelmien maailma imee häntä mukaansa aina syvemmälle.

Hän esittää huomioita lähiympäristöstä, joka on muuttunut kyläkauppiaan sanojen mukaisesti metsän persereiäksi, sivistyksen tunkioksi. Erästä vanhaa huvila on nimittäin tuunattu uudeksi ja sen myötä kaikki vanha on heitetty menemään. Kiihkoa aiheuttaa erityisesti se, että kokonainen kirjasto on nakattu jätteeksi.

Minähenkilöstä itsestään tulee kuin kirjoittava jäteläjä, hajanaisten huomioiden kiteytymä, jossa kuvitelmat ja tosi sekoittuvat.

Merkitykset saattavat paeta ja viivästyä, jäädä epämääräisiksi. Kieli kulkee ja toimii myös muilla tasoilla kuin tulkittuina merkityksinä. Sen Paasosen romaani osoittaa hyvin.