Kirjallisen turbokoneen
kiehtovat sivuäänet

Antti Salminen: Lomonosovin moottori. Poesia. 240 s.

Aiemmin runoutta julkaissut kirjallisuudentutkija ja filosofi Antti Salminen vastaa tämän vuoden ”neuromaanista”. Lomonosovin moottori on noussut tapaukseksi, vaikka se halveksii kirjamarkkinoiden luomia odotuksia jo pelkästään muodollaan.

Siitä on muodostunut lyhyessä ajassa puheenaihe, josta jokaisella suomalaisella kirjanörtillä täytyy olla mielipide, jos aikoo päästä osalliseksi kirjallisuuden viimeisimpiä liikkeitä haistelevien seurapiirien pöytäkeskusteluihin.

Epistolaarinen proosateos alkaa ”toimittajan” puheenvuorolla, jossa hän kertoo koonneensa kansien väliin todistusaineiston ”erään elämänmuodon kohtalosta Novaja Zemljan eteläsaarella”. Eristyksissä Jäämerellä sijaitseva alue on tullut kuuluisaksi erityisesti siellä suoritetuista ydinkokeista, ja teos muistuttaakin aavemaisen vinossa tunnelmassaan ja steampunkin kaltaisessa rinnakkaistodellisuuden luomisessaan Tarkovskin Stalkeria.

Mielikuvan luo samanlainen karu autius ja vähäeleisten tapahtumien tunnelman tiheys.

Teemoiltaan Lomonosovin moottori tuntuu kysyvän elokuvaklassikon kaltaisia ihmisyyden peruskysymyksiä. Mutta se lataa pöytään samalla kertaa suuren joukon myös muita mieltä askarruttavia ongelmia, joista tiedon ja tietämisen luonne ei ole vähäisin.

Länsimaisessa kirjallisuudessa märehditään edelleen 1900-luvun alussa alkaneen kielellisen käänteen vaikutuksia. Välineeseen keskittyneestä metafundeeraamisesta voi katsoa tulleen myös yksi suomalaisen kirjallisuuden, erityisesti runouden, valtauomista 2000-luvulla. Tuloksena on ollut paljon pikkunäppäriä sormiharjoituksia, mutta myös alati kiehtovia ja loistokkaita teoksia.

Parhaat tekijät sanovat kieleen keskittyessään ja sen mahdollisuuksia pohtiessaan muutakin kuin teoreetikoilta lainatut suuret perustotuudet.

Antti Salminen tuo teemaan pohdintaa siitä, miten eristyksissä olevassa paikassa kehittyy aivan uudenlaisia elämänmuotoja, jotka haastavat perinteiset käsityksemme. Oleminen mukautuu ympäristöön ja kieli puhuu toisin.

Antti Salminen on ansioitunut kirjallisuudentutkija, joten hänen ei tarvitse kumarrella valmiille lajimäärittelyille. Kuten teoksen kuvituksessa esiintyvät kummalliset muunnokset tuntemastamme florasta ja faunasta, väistää myös tekstisisältö erilaisia sille soviteltavia asuja.

Kirja näyttää, haisee ja maistuu monelta sitä edeltävältä kokeellisen kirjallisuuden klassikolta, mutta hylkii lopullista määrittelyä. Jotta en nielaisisi kakistelematta tekijän tarjoamaa syöttiä, on todettava, että kirjan muoto ei ole tietenkään syntynyt tyhjästä.

Salmisen tausta runoilijana näkyy läpi fragmentaarisen kokonaisuuden.

Esimerkiksi anonyymien tekijöiden grafiikanlehdille kirjoittamat päälauseet muistuttavat suomalaista proosarunoutta:

”Tuuli puhaltaa kekäleen sitä ympäröivää kinosta valkoisemmaksi.

Lumimyrskyn keskellä liekkiruoska viiltää hiilellä hahmoteltua taivasta.

[…] Tuli tarttuu sanasta toiseen, hyppää seuraavaan kappaleeseen.”

Lomonosovin moottori on kaikkea edellä luettelemaani ja paljon muuta. Se on arvoitus, labyrintti ja pirunnyrkki. Järkäle on osoitus suomalaisen kirjallisuuden rikkaudesta ja monimuotoisuudesta, ja riemastuttaa jo pelkästään muodollisella ennakkoluulottomuudellaan.

Älkää siis odottako, että kertoisin tässä kirjallisen epäsikiön kokonaismerkityksen tai oman lopullisen mielipiteeni. Sellaisen laatiminen ei ole ehkä mahdollistakaan – tyypitellä teosta ranskalaisin viivoin.

Tämän toteaminen on rehellisempi ja rohkeampi teko kuin kirjallisen pintajulkisuuden vaatimat, hätäisesti annetut julistukset teoksen arvosta. Lomonosovin moottori on taidokas, vaikea ja mosaiikkimainen kirjallisten fragmenttien yhteenliittymä. Suosittelen syvästi sukeltamaan itse kiehtovan eksyttäviin lokikirjoihin.

JAAKKO MIKKOLA