Koskaan et muuttua saa?

Sjón: Poika nimeltä Kuukivi. Suom. Tuomas Kauko. Like. 157s.

Viisikymmentäviisi päivää on pitkä aika 16-vuotiaan pojan elämässä. Tällaista ajanjaksoa kuvataan islantilaisen kirjailijan Sjónin romaanissa Poika nimeltä Kuukivi. Eletään vuotta 1918 Reykjavikissa. Tapahtumat vyöryvät kiihkeästi eteenpäin. Maailmansota on loppumassa, tulivuori Katla suihkuttaa tuhkapilveä ja espanjantauti vaanii uhreja, ehkä pian jo Islannissakin.

Kuukivi, Máni Steinn, on homoseksuaali prostituoitu. Itsensä myyminen on voimakas ilmaisu hänen kohdallaan, koska maksut palveluksista ovat vaatimattoman suuruisia. Olennaisempaa on se, että kirja kuvaa tapahtumia kahdelta taholta. Kuukivi ajattelee elämäänsä mutta vieläkin olennaisempaa kirjan mukaan on se, miten yhteiskunta reagoi poikkeusyksilöön sata vuotta sitten.

anna lukijalle paljoakaan mahdollisuuksia kuin ajatella yhdellä tavalla. Maailma on muuttunut paljon muutaman sukupolven aikana, mutta aina ja kaikkialla on olemassa niitä, jotka ajattelevat ja toimivat ennakkokäsityksiä vastaan.

Suvaitsevuus on paitsi suhteellista myös absoluuttista. Pahuutta ei tarvitse eikä edes saisi suvaita, mutta pahuuden määrittely on toisinaan hankalaakin hankalampaa. Sjón kätkee tämän ajatuksen yksittäisiin tapahtumasarjoihin. Entä jos vampyyri imee verta uhriltaan, joka ehdottomasti on paha? Entä jos pahuuden ilmentymä tekee myönteisinä pidettäviä sankari- tai urotekoja?

Näihin kysymyksiin ei ole vastauksia, tai ainakaan ne eivät ole yleispäteviä. Sjón vastaa uteluihin pienoisromaanissaan kautta rantain. Mikä näyttää aluksi pahalta – joskin paremmalta kuin mitä voisi luulla – voikin olla hyvää aikojen päästä. Poika nimeltä Kuukivi saa epilogin, jossa tapahtuneet tosiseikat kääntävät olevaisen kokonaan toisen näköisiksi, kuin voisi olettaa.

Islannissa tänä vuonna palkittu romaani saattaa ensilukemalla hämmentää mieltä, kuten se teki minulle. Mutta taide on aina myös kompleksista, vaikka tässä tapauksessa romaani on sinänsä helppolukuinen. Tapahtumasarjat aukeavat lukukokemuksen jälkeisinä päivinä aivan eri tavalla, kun pöly on laskeutunut.

Ei Poika nimeltä Kuukivi mitenkään yllä Sjónin tärkeimmän romaanin Skugga-Baldurin tasolle eikä sitä siihen pidä verratakaan, niin omanlaisensa uutuus on. Pahuus näkyi pääteoksessa ensin lampaana susien joukossa, mutta uutuusromaanissa Máni Steinn ei ole paha vaan katalyytti, joka paljastaa pahuuden. Ketkä sitten ovat niitä pahoja?

Usein juuri ”me”. Juuri kun luulemme olevamme jotain muuta.

ERKKI KANERVA

Aloita keskustelu tästä jutusta



Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda!/HUUDA tai kiroile.

Emme julkaise linkkejä tai mainoksia.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta.

Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.