Tulijärven ja routaisen maan lauluja

Ville Hytönen: Sotaraamattu. Siltala. 92 s.

”Mistä on miekkas’ vereen tullut”, tivaa äiti veljessurmaajalta Ville Hytösen Sotaraamatun ensimmäisessä runossa. Kustantaja-runoilija vie lukijansa Finlandia Junior -ehdokkuudella huomioidun Hipinäaasi apinahiisi -lastenkirjan (2013) jälkeen tyystin toisenlaisiin maisemiin.

Sotaraamattu alkaa jonkinlaisella maan vähäisten ja nälkäisten maihinnousulla: ”kärpästen ja vanhan rasvan seassa lapset / uivat rantaan, tarttuivat multaan / korvakuulolta nousivat kärryille / ja matkasivat maapitäjän taloihin / kysymään leipää // siitä kaikki alkoi”.

Teos on synkkä kokoelma muistiinkirjattuja murhaballadeja ja apokalyptisiä näkyjä. Ajatus perisynnistä vaikuttaa kulkevan yhtenä sen loimilangoista. Kokoelma antaa äänen universaalin pahuuden pohjoisille ilmentymille. Tummanpuhuvat roolirunot ovat kuin levottomien sielujen viestejä tuonpuoleisesta. Tekijä tokaiseekin teoksensa päätesanoiksi: ”Ette usko miten hyvä minun on olla, kun sain tämän kirjan valmiiksi”.

Hytönen luki sivilisaation madonlukuja tavallaan myös debyyttikokoelmansa Kuolema Euroopassa (2006) teksteissä. Vaikka miehen teosten voi katsoa jatkavan löyhästi saman teeman käsittelyä, on ensimmäisellä ja uusimmalla kokoelmalla varsin vähän muuta yhdistävää.

Pidin Hytösen esikoisteoksesta paljon, vaikka hän käsitteli raskaita aiheitaan alkutuotannossaan minun makuuni välillä liiankin totiseen tyyliin. Itse kaipailin erityisesti debyytin uhmakkaan flaneerauksen lomaan muitakin sävyjä.

Sotaraamatun ollessa kyseessä liiallinen keventäminen olisi ehkä tuhonnut runojen koko vaikuttavuuden. Viittaukset Suomifilmin klassikoihin, erityisesti Teuvo Tulion camp-klassikko Sensuelaan päästävät lukijan sentään hengähtämään hetkeksi, kunnes pimeys tiivistyy uudelleen.

Siltalan julkaisema Sotaraamattu on omaleimainen yhdistelmä kansanlaulun rytmiä ja beat-rentun klangia. Hytönen hyödynsi kalevalaista poljentoa jo edellisessä Karsikkopuu -kokoelmassaan (2011). Vaikka hän on parhaimmillaan suvereeni runomuodolla briljeeraaja, ovat Sotaraamatun puheenomaiset runot sen sorttista tekstiä, joka olisi kotonaan myös osana Savukeitaan julkaisuohjelmaa.

Teos kurottaa moneen suuntaan, enkä saa aivan kokonaisvaltaisesti kiinni siitä, mistä kaikesta siinä on kyse. Kirja on minun luennassani parhaimmillaan pieniksi kertaeriksi annosteltuna. Teos on kaikesta raskaudestaan ja valottomuudestaan huolimatta originellia ja väkevää sanataidetta, joka ei todennäköisesti muistuta yhtäkään toista tänä vuonna julkaistavaa runokokoelmaa.

Vaikuttaa siltä, että tekijän on ollut pakko tehdä tämä teos, sylkeä sisuksistaan suomalaisen pimeyden ja pahuuden vuosisadasta toiseen toistuva kuvasto.

Painostavan alun jälkeen teoksen rytmi ja raamatulliset kuvat vetävät puoleensa koko ajan vahvemmin. Vähitellen alan aavistella lukevani jo tammikuussa yhtä runovuoden kiehtovimmista, häiritsevimmistä ja mieleenpainuvimmista kirjoista.

JAAKKO MIKKOLA

Ville Hytösen Sotaraamattu  on omaleimainen yhdistelmä  kansanlaulun rytmiä ja beat-rentun  klangia.
Ville Hytösen Sotaraamattu on omaleimainen yhdistelmä kansanlaulun rytmiä ja beat-rentun klangia.
Aloita keskustelu tästä jutusta



Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda!/HUUDA tai kiroile.

Emme julkaise linkkejä tai mainoksia.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta.

Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.