Hengellistä
huumoria tämäkin

Miina Supinen: Säde. WSOY. 328 s.

Ystävien ei tarvitse olla edes tärkeistä asioista samaa mieltä, väittää Miina Supinen romaanillaan Säde. Erilaisuutta ei tarvitse vain sietää, vaan siitä voi myös pitää.

Itse asiassa koko teoksen nimihenkilö laittaa lähipiirinsä lujille: Säde on seksiä tihkuva lapsiaikuinen, pikkuruinen blondi, joka hajottaa, sotkee ja kyseenalaistaa kaiken, mihin koskee. Silti kaksi miestä haluaa Säteen, jo päiväkodista tuttu Antti ja englantilainen arkeologi Vic, mutta vain toinen ikiomaksi.

Ihmissuhteita päädytään ratkomaan keskelle korpea metrolinjan päähän: Suomessa sivistyksen keskeltä on aina kovin lyhyt matka metsään. Kaiken lisäksi päätepysäkillä tehdään salaa arkeologisia kaivauksia, sillä tulevan lähiön alueelta on löytynyt muinaisjumalien uhripaikka. Työtä johtaa punatukkainen noita Voula, Tiedon Akatemian rehtori ja Kahdeksaisen kultin hengellinen johtaja.

Supisen Säde on paitsi ronski rakkausromaani, myös humoristinen ja kuvia kumartelematon katsaus ihmisten henkisiin tarpeisiin. Sille saa ja pitääkin nauraa, millä kaikella sisäisiä aukkoja yritetään täyttää. Erityisesti Supinen naureskelee taas tosikkomaiselle ja yksisilmäiselle paasaamiselle, perustuu se sitten intuitioon tai tieteellisempään maailmankuvaan. Ja uskonnot saavat tietenkin osansa niin, että hymyilyttää. Hurmoshenkiset huutajat voi voittaa vain huumorilla.

Romaanina Säde silti hämmentää. Ihan kuin se ei olisi aivan tosissaan missään asiassa eikä veisi mitään loppuun. Se kyselee raikkaasti tyhmiä, mutta ei naurata loppuun saakka, eivätkä ihmiskohtalotkaan oikein liikuta.

Supisen luoma Suomi ja koko maailma ennen ja nyt tuntuu olevan kokonaisuudessaan yhtä absurdi kuin Säde, ja ihmiset pyrkivät kerta kerran jälkeen luomaan siihen järjestystä omilla keinoillaan, kuten uskonnoilla tai maailmanlaajuisilla finanssimarkkinoilla. Mutta voisiko se absurditeetin hyväksyminenkin olla yksi vaihtoehto?

Säde on tosiaan sen sortin lukukokemus, joka testaa lukijoidensa erilaisuuden sietokykyä myös kokonaisena teoksena. Merkillistä, mutta tavallaan kovin mielenkiintoista.

MARI VIERTOLA

Miina Supinen
Miina Supinen