Mullan ja silinterihatun välissä

Maria Matinmikko tekee sen jälleen. Hän osoittaa toisella kokoelmallaan, että runoteos voi olla rönsyilevä ja haastava niin, että lukijalla ei ole tekstin tempoiluun juurikaan lisättävää, tai vuolaudesta nipotettavaa.

Uutuuskokoelma Musta rakentuu samoin kuin runoilijan esikoisteos Valkoinen (2012). Pidempien proosallisten kertomusten lomiin on ripoteltu fragmentaarisia runotekstejä. Uutukainen ei järjesty tarinallisesti ehyeksi kokonaisuudeksi. Runoilija luo teeman ja kehykset, joiden puitteissa hän varioi ja maalaa pimeän eri sävyin.

Tekijä itse kuvailee kokoelmaa fragmentaariseksi romaaniksi. Tässä voisi kirjoittaa genreteorioista ja kokeellisuuksista. Sellainen tuntuisi kylmältä. Musta on kirjallisuutta, sanataidetta. Paikoin abstraktia, mutta herkeämättömästi elämänmakuista.

Teoksen teemoiksi hahmotan ruumiillisuuden sekä ihmisen ja ympäristön vuorovaikutuksen. Matinmikon runojen ruumiit kertovat elämän aikana kertyneistä arvista ja poimuista. Ruumiissa näkyvät myös ihmislajin kehityshistoria sekä muinainen maihinnousu. Teos tuntuu sanovan, että ruumiillisuus on avainasemassa myös siinä, miksi tunnemme empatiaa eläintä kohtaan.

Se, että tunnistan Mustan lehdillä tiettyjen fenomenologisten ajattelijoiden vaikutuksen, ei häiritse minua vähääkään. Helsinkiläisrunoilija sommittelee filosofisista ja arkisista aineksista teeskentelemättömän kokonaisuuden.

Matinmikko käsittelee suuria teemoja lukijoitaan kunnioittaen. Hän ei selitä tyhjiin, vaan jättää avoimeksi. Musta saa kysymään ihmisyyteen ja elämään olennaisesti kuuluvia, synkkiäkin asioita. Se tapahtuu vaivihkaa.

Uskon, että teos merkitsee avonaisuudessaan ja fragmentaarisuudessaan eri lukijoille erilaisia asioita. Lukijan pitää vain virittyä Mustan taajuudelle. Kehomme uusiutuminen, sen hidas väsyminen ja hajoaminen on samanaikaisesti kaunis ja kauhistuttava prosessi.

Oulusta lähtöisin oleva kirjailija käsittelee ihmisen ja maan sukulaisuutta tavalla, joka aiheuttaa muistumia Timo K. Mukan tuotannosta.

Proosakatkelma kuolleena syntyvästä vasikasta on hyytävän todellinen. Sukupolvet kohtaavat poikivan lehmän luona, mutta syntymän ihme kääntyykin emän selviytymistaisteluksi.

Teoksesta ajoittain huokuva kauhu ja pimeys tekevät syvän vaikutuksen. Runous ja elämä tapahtuvat. Musta saa kysymään, tarjoamatta ilmeisiä vastauksia. Voiko sanataiteelta enempää vaatia.

JAAKKO MIKKOLA

Maria Matinmikko: Musta. Mahdollisen Kirjallisuuden Seura. 87 s.

Aloita keskustelu tästä jutusta



Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda!/HUUDA tai kiroile.

Emme julkaise linkkejä tai mainoksia.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta.

Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.