TS Kirja

Soittakaa Paranoid!

Syyskuussa 1970 julkaistiin Black Sabbathin toinen albumi Paranoid.
Syyskuussa 1970 julkaistiin Black Sabbathin toinen albumi Paranoid.

Antti Hurskainen: Ozzyteksti. Esseitä Ozzy Osbournesta. Savukeidas. 190 s.

Esseisti Antti Hurskainen ei pelkää musiikista kirjoittamista, vaikka se olisi ”kuin tanssisi arkkitehtuuria”. Siksi sitä juuri pitääkin tehdä. Kirjassaan hän tosin joraa Pimeyden prinssin, Ozzy Osbournen kanssa. Ja sehän sopii kun on kansallinen Soitakaa Paranoid –viikkokin menossa.

Mainio kokoelma Ozzyteksti käsittelee koko kirjan mitalta Ozzy Osbournen tuotantoa sekä Black Sabbathissa että soolona. Ozzyhan ei ole koko uransa mitalta mitään rockin kaanonin vakiotavaraa, mutta sehän ei ole mikään ongelma, koska kirjoittajan ei tarvitse välittää tuon taivaallista siitä, mitä anaalin ahdistuksen vallassa omaa tonttiaan vartioivat rockin portinvartijat sanovat. Rock on mustavaatteisten ja hipsterikakkuloilla varustettujen postimerkkeilijöiden valtakunta, jossa pelataan pienillä kulttuuripääoman panoksilla.

Kirjoittaja aloittaa oivalluksella: ”Ainoa tuntemani tapa ajatella musiikkia ponnistaa yksinäisyydestä.” Täsmälleen. Hurskainen muistaa olleensa 11-vuotias poika sänkynsä laidalla antamassa Ozzyn äänen ”kuljettaa pois todellisuudesta”.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Havainto on tärkeä, koska journalismin rock on festivaaliriehaa, baarisekoilua, sosiaalista bakkanaalia ja yhteisön luomia hifistelylistoja. Mutta yksinäisyydestä se alkaa, ja parhaimmillaan siellä jatkuukin. Rock on jotain nuoren omaa, tuulahdusta isommasta maailmasta, toisenlaisen todellisuuden mahdollisuuksien avautumista. Jakaa voi muiden kanssa, mutta ei ole pakko. Ei etenkään jos se tekee kipeää.

Monet kirjoittaja varmasti yllättää sanomalla, että Black Sabbath oli varhaislevyillään selvästi uskonnollinen bändi. On siinä järkeä. Risti on risti myös väärinpäin. Teksteissä vilahtavat Jumalat ja kristilliset symbolit vahvistavat asian. Bändi soittaa ”kontrastien gospelia”. Saatanalliset viitteetkin ovat yhtä kuin negatiivinen tapa puhua Jumalasta ja uskosta. Hiukan kirjoittajaa myös huvittavat ihmiset, jotka yhtyeen uskonnollisimpia kappaleita (After Forever, Who Are You) kuunnellessaan yrittävät vähätellä hengellisesti ladatun tekstin merkitystä. Ne nyt vain ovat osa kokonaisuutta ja sillä hyvä.

Hieno on myös essee Osbournen huonoudesta. Hurskainen paketoi Ozzyn äänen, joka on: nasaali, pistävä, ruma, mouruava, porautuva, hauras, epämääräinen. Sellaisia parhaat aina ovat, oikeastaan määrittelemättömiä.

Lavalla Osbourne on usein epätoivoinen näky. Hän on ”huono viihdyttäjä”. Hän epäonnistuu uskottavuuden ja tähteyden esityksessään. Tähti onkin ”säälittävä narri”, joka töpöttelee, taputtelee ja soittaa ilmakitaraa epätahtiin. Tämäkin on niin kovin Ozzya. Ei tätä puolta tarvitse pois selittää. Sitä voi vaikka halata

Muissa esseissään Antti Hurskainen hiukan laskee tasoa ja tyytyy luettelemaan uran vaiheita ja fanittamaan. Niitäkin kirjoituksia luonnehtii toki selväjärkisen mutta sivusta tai alaviistosta koukkaavan terävyys, jollaista on jokseenkin turha etsiä rockjournalismista tai bändihistoriikeista.

Yle.fi/musiikki –sivulla on menossa kansallinen Soittakaa Paranoid –viikko. Black Sabbath Helsingin Hartwall-areenalla 20.11.