TS Kirja

Väärin puolustettu?

Markku Jokisipilä ja Janne Könönen: Kolmannen valtakunnan vieraat. Suomi Hitlerin Saksan vaikutuspiirissä 1933–1944. Otava 2013. 602 s.

Siinähän se tulee aivan aluksi: Suomi oli 1930-luvulla vasta itsenäistynyt, pieni, maatalousvaltainen maa, jonka Itämeri eristi Manner-Euroopasta ja jolla oli 1 300 kilometriä yhteistä rajaa kommunistisen jättiläisen Neuvostoliiton kanssa.

Koskaan ei pidä aliarvioida geopolitiikkaa. Markku Jokisipilän ja Janne Könösen kattava teos Kolmannen valtakunnan vieraat ei niin tee. Se selvittelee, olivatko suomalaiset todellakin natsien kumppaneita vaiko pelasimmeko me vain välttämättömyyksien edessä omaan pussiimme.

Tosiasia on se, että Suomi pelasti demokratiansa liittoutumalla Euroopan dynamoksi kohonneen, mytologista roolia itselleen sovitelleen diktatuurin kanssa ja sotimalla läntisten demokratioiden vastapuolella. Siinä on historian traumaa kerrakseen.

Erillissota, aseveljeys, kanssasotijuus, liittosuhde vai historiallinen kohtalonkumppanuus? Sanat ovat ladattuja aseita. Kirjoittajat eivät allekirjoita sen paremmin isänmaallista puolustelua kuin sitä syyttelyäkään, jossa 1930- ja 1940-luvun toimijoita arvioidaan nykyajan moraalin ja tietämyksen mukaan.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Kolmannen valtakunnan vieraat on valinnut synteesin tien. Mukana on jonkinlaista historian taloustiedettä, jossa pohditaan valitun aseveljeyden kustannuksia, sekä kuviteltua historiaa, ajatuksia niistä toimintalinjoista, jotka jätettiin valitsematta.

Pohjoisen
asialla

Teoksen mukaan sotilaallinen suhde alkoi jo vuonna 1934, jolloin Hermann Göring ja Mannerheim tapasivat. Kohtaamisessa hahmoteltiin ajatusta Neuvostoliitosta yhteisenä vihollisena, ja siitä alkoi katkeamaton sotilaallisten tapaamisten, keskustelujen ja yhteydenottojen ketju.

Jatkosota ei siis ollut vain talvisodan jatkoa, vaan pidemmän kehityksen seuraus. Sotilassuhteet Saksaan olivat lopulta suorempia ja selvempiä kuin viralliset poliittiset kannat antoivat myöden. Toisaalta huomionarvoinen on kulttuuripiirien 1930-luvulla osoittama Saksan ihannointi.

Kulttuuriselle ja sotilaalliselle linjalle voisi vaikka antaa nimet Maila Talvion linja ja C. G. E. Mannerheimin linja. Talviosta kehittyi 1930- ja 40-luvuilla saksalaisen kulttuurityön mesenaatti. Hän jatkoi suomalaisen sivistyksen ja kulttuurin pitkää saksalaisperinnettä.

Porvarillisen eliitin kantaan vaikuttivat tietysti myös vuoden 1918 sota ja idän kommunismin pelko. V. A. Koskenniemen ja Edwin Linkomiehen tapaiset hahmot osoittivat, että kulttuurisen ja poliittisen eliitin välin raja oli häilyvä.

Natsi-ideologi Alfred Rosenbergin ohella Heinrich Himmler ja Göring osoittivat jonkinmoista kiinnostusta Suomeen ”Pohjoisen asian” tiimoilta. Natsit osasivat vedellä oikeista naruista sekä nationalismin mytologiassa että kulttuurielämäämme kohdistuneissa kutsuissa. Myös oikeistolainen papisto tunsi vetoa Saksaan.

”Sotilassuhteet Saksaan olivat lopulta suorempia ja selvempiä kuin virallisetpoliittiset kannat antoivat myöden.”

Saksasta
selkänojaa

Kulttuuriväki on eliittiä. Sen kannat eivät ole kansan mielialoja. Eikä myöskään 1930-luvun Kivimäen, Kallion ja Cajanderin hallitusten ulkopoliittinen linja vastannut sitä. Kirjan mukaan sotilaat oikein vaalivat Saksa-suhteita.

1930-luvulla armeijan johtopaikoille nousseiden jääkärien kontaktien pohja oli sekä koulutuksessa että vuoden 1918 aseveljeydessä. Nykyajassa sotilaita yhdisti Saksaan kurin ja järjestyksen hyveen arvostaminen, bolshevismi- ja neuvostovastaisuus, näkemys Saksasta Euroopan johtotähtenä sekä tietty epäluulo parlamentarismia ja demokratiaa kohtaan.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Mannerheim nousee esiin Suomen historian toisena suurena realistina ja pragmaatikkona Urho Kekkosen ohella. Hän oli kyyninen pessimisti, joka tajusi hyvin pienen, resursseiltaan rajallisen ja geopoliittisesti hankalassa paikassa olevan maan olemattomat toimintamahdollisuudet.

Tärkeintä oli pitää kansakunta hengissä.

Suomalainen kulttuuriväki ja sotilaat hakivat Saksasta selkänojaa. Talvisodassa sitten kaikki uhkakuvat toteutuivat: Neuvostoliitto aloitti sodan, mutta Suomikaan ei voi kokonaan kiemurrella vastuusta. Neuvostoliitossa Suomen toiminta tulkittiin Saksan hyökkäysaikeiden kautta.

Jättiläisten
kainalossa

Jatkosotaan johtaneella aikakaudella kulttuurieliitti näki Uuden Euroopan sarastuksen, jonka aloitti Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon.

Kielitieteen professori Emil Öhmann arveli, että ”on vain ajan kysymys, milloin Eurooppa, Aasia ja Pohjois-Amerikka pääosiltaan ovat Hitlerin johtaman uuden Euroopan tukialue.” Historioitsija ja Turun yliopiston rehtori Einar W. Juva tulkitsi: ”Suomi ei taistele yksin, vaan sen rinnalla ovat Saksa ja sen liittolaiset, joilla kaikilla on yksi yhteinen vihollinen, bolshevismi, koko länsimaisen sivistyksen vaarallisin vihollinen sitten Tshingis-kaanin päivien.”

Adolf Hitlerin ja Heinrich Himmlerin vierailut Suomessa saavat paljon tilaa, mutta ehkäpä nykylukijalle kiinnostavampi tieto on tuolloisen rivikansanedustajan Urho Kekkosen toiminta natsien kanssa uuden Euroopan Urheiluliiton perustamisasiassa. Hankkeen kaatuminen oli lopulta siunaus, koska ura olisi tyssännyt sitten siihen.

Suomen vaikutusmahdollisuudet jättiläisten kainalossa olivat sittenkin kovin pienet. Reaalipolitiikka ei hyvältä näytä, mutta tulokset ratkaisevat. Kulttuuripiirien mielialojen tulkitsemiseen tarvitaankin sitten jo psykoanalyysia.

Markku Jokisipilä ja Janne Könönen Turun kansainvälisten kirjamessujen Auditorio I:ssä lauantaina 5.10. klo 13.20.