Isä, tytär ja Leonard Cohen

Tua Harno: Ne jotka jäävät. Otava 2013. 269 s.

Tua Harnon esikoisromaani Ne jotka jäävät on iso kirja ihmisten rikkinäisyydestä. Siinä on mukana kaikki oleellinen: vetävä tarina ja kertojan syviä sukelluksia pinnan alle, mielen pimeyksiin. Merkityksillä ladattuja lauseita ja suuria ajatuksia pulpahtelee esiin pitkin matkaa – ja Leonard Cohenin lauluja.

Käsikirjoitus voitti Pentti Saarikoski -kirjoituskilpailun vuonna 2012. Teoksen rakenne onkin nokkela yhdistelmä minäkertojan pohdiskeluja ja etääntymistä oman parisuhteensa tarkkailijaksi. Taidokkaana kertojana pidetty päähenkilö kutsuu itseään ”sukunsakirjoittajaksi” ja tarinoi näkyviin oman isänsä ja isoisän kohtalot: miehen, joka aina lähti, ja miehen, joka yritti jäädä, mutta hajosi.

Perheen tarina

Ne jotka jäävät sopii teemojensakin puolesta tähän individualismin ja avioerojen aikakauteen, mutta se katsoo jäljelle jäänyttä perhettä ennen kaikkea lapsen näkökulmasta, eikä aina ole kovin armollinen vanhemmille, varsinkaan siksi, että yrittää ymmärtää.

”Miksi aina tärkeimpiä ovat ne, jotka lähtevät? Miksi kirjoitan tätä isästäni, joka lähti, enkä äidistäni, joka jäi?” kyselee kertoja.

Toisaalta Harno kertoo komeaa tarinaa Hernkillien suvusta, jossa lapset toistavat tahtomattaan vanhempiensa virheitä. Varsinkin alkupuolella Pojuksi kutsutun isoisän kertomuksessa on mukana myös humoristisia sävyjä ja tarinankerronnan kehittelyn hidasta riemua.

Ikävä isää

Kertojan oman isän kohtalo on pysäyttävämpi. Ikuinen isänkaipuu ja hyväksynnän hakeminen istuttavat jo varhain Raimo Hernkilliin, Leonard Cohenin näköiseen mieheen, unelman perheestä ja isänroolista, jota mies sitten velvollisuudentuntoisesti yrittää hoitaa. Mutta paikoilleen jääminenkin voi olla tuhoisaa.

Sankari-isänsä väkevää karismaa ihaillut Frida on jo pienestä hyväksynyt asemansa oman elämänsä sivuhenkilönä. Tarinankertoja puhuu suvustaan eikä halua muistaa mitään lapsuudestaan, ei kaipaa sieltä mitään eikä halua omia lapsia.

Harno päästelee rehellisenjulmia totuuksia rakkaudesta: lapsi ei ole perheen liima vaan liuotin, eikä maailmanvalloittaja tai vapaa runoilijasielu voi kuljettaa perhettä mukanaan. Kaikkea ei voi saada.

Sukunsakirjoittajan roolihahmo yhdistää hienosti romaanin osat toisiinsa. Tunteakseen itsensä paremmin Frida yrittää ymmärtää sekä isäänsä että isoisäänsä, mutta Harno ei erehdy tekemään tyttärestä aikaisemmin eläneitä sukupolvia fiksumpaa: sama pimeys on asettunut Fridan sisään, ja juuri sen tunteen vangitseminen nousee teoksen vahvimmaksi puoleksi.

MARI VIERTOLA

Aloita keskustelu tästä jutusta



Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda!/HUUDA tai kiroile.

Emme julkaise linkkejä tai mainoksia.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta.

Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.