Kirja-arvostelut

Lorca ja teatteritekstin lukemisen mielekkyys


• Federico García Lorca: Yerma ja kaksi muuta näytelmää. Suom. Silja Ylitalo. Savukeidas. 136 s.

Federico García Lorcan (1898–1936) näytelmiä on aiemmin julkaistu suomeksi Pentti Saaritsan kääntämissä kokoelmissa Veren häät ja muita näytelmiä (1977) sekä Doña Rosita ja muita näytelmiä (1978).

Silja Ylitalon uusi suomennoskokoelma sisältää kolme tekstiä. Yermaa (1934) on pidetty yhtenä Lorcan merkittävimmistä draamoista, Yleisö ja Elämän uni edustavat puolestaan kokeellisempaa tuotantoa.

Teatterintutkijat ja -tekijät ovat yleensä sitä mieltä, että teatteritaide ei sijaitse käsikirjoituksessa vaan teatterillisessa tapahtumassa, jossa teos ja yleisö kohtaavat. Yerma ja kaksi muuta näytelmää (2012) havainnollistaa osuvasti kysymystä teatteritekstin lukemisen mielekkyydestä.

Puhutteleva kokemus

Länsimaisen draaman isä Aristoteles oli sitä mieltä, että esitykselliset ratkaisut ovat toissijaisia, koska tragedian emotionaalis-kognitiivisten vaikutusten pitää välittyä jo tekstin lukemisesta. Yerma toimii tämän aristotelisen ihanteen mukaan: se vetoaa tunteisiin ja puhuttelee (moraalisiin) pohdintoihin pelkän lukukokemuksen perusteella.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Näytelmä kuvaa Yerman ja tämän miehen Juanin lapsetonta ja rakkaudetonta avioliittoa. Näytelmän keskeisiä teemoja ovat paitsi lapsettomuuteen liittyvät tunteet, kuten tyhjyys, tarpeettomuus, turhautuneisuus ja eristäytyneisyys, myös mustasukkaisuus sekä uskollisuus ja korostunut kunniantunto.

Yerman henkilöhahmot ovat psykologisessa mielessä samastuttavia, ja siinä toteutuu aristotelinen juonirakenne. Keskeiset konfliktit syntyvät yhtäältä päähenkilön sisäisistä, toisaalta yksilön ja sosiaalisen yhteisön välisistä ristiriidoista. Tapahtumat rakentuvat pääasiassa henkilöhahmojen välisessä dialogissa.

Tirkistys menneeseen

On helppo uskoa, että vasta 1986 ensimmäisen ammattiteatteritoteutuksensa saanut Yleisö ja keskeneräiseksi jäänyt Elämän uni ovat olleet kirjoitusajankohtanaan avantgardistisia. Tekstien on tulkittu manifestoivan niin seksuaalisuuden vapaan ilmaisun kuin teatterin uudistamisen puolesta.

Ylitalo korostaa esipuheessaan, että vaikka näytelmät äkkiseltään kytkeytyvätkin nimenomaan surrealistiseen perinteeseen, niiden runokuvista on luettavissa symboliverkosto, joka viittaa niin Lorcan henkilöhistoriaan kuin espanjalaiseen kulttuuri-ilmapiiriin.

Viimeisen 80 vuoden aikana monet länsimaisen teatterin tekijät – esimerkiksi Antonin Artaud, Bertolt Brecht ja Richard Schechner – ovat pyrkineet toteuttamaan Lorcankin peräänkuuluttamia muutoksia teatterin muotokielen ja katsojien osallisuuden suhteen.

Lorcan kokeilevia esityskäsikirjoituksia ei ole mielekästä tarkastella ”teoksina” tai lukea perinteisen tekstinanalyysin näkökulmasta, mutta ne voivat tarjota – paikoitellen hupaisankin – tirkistysluukun kirjoitusajankohtansa teatteria koskevaan keskusteluun sekä poliittisen ilmapiiriin.