TS Kirja

Repaleinen runohuppu

• Juri Joensuu: Valohuppu. Poesia 2012. 59 s.

Suomalainen lyriikanharrastaja on jo hyvän tovin saanut innostua ja ammentaa runouden varsin laajasta kirjosta. Eläväinen ja elastinen runokenttä kaihtaa yhtenäisiä tyylinormeja ja päivän epistola rakentuu toisistaan radikaalistikin poikkeavien runousoppien varaan.

Asetelman kääntöpuolena on, että toisinaan uutta luotaava oppi kaataa lukijan ojaan, ei yksinkertaisesti mene perille. ”Vaikean” runon voi useimmiten selättää selättämällä omat luutuneet lukutapansa, mutta aina edes lukijan uusiutuminen ei auta.

Juri Joensuun esikoisteos Valohuppu on lievästi sanottuna haastava runokokoelma. Se hämmennyksestä johtuva ärsytyksen tunne, joka usein on ensimmäinen merkki hyvästä, hiljalleen avautuvasta runosta, ei Joensuun teoksen kohdalla ota mennäkseen ohi.

Lukemisen hankaluus kumpuaa runouden ilmaisutradition hylkäämisestä. Joensuu on riisunut tekstinsä kaikista totunnaisista, esimerkiksi puhujuuden ja kielikuvien kaltaisista lyriikan analyyttisista apupyöristä.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Jäljelle on jäänyt vain repaleinen säemuoto, mutta säkeiden keskinäisiin suhteisiin ja yksittäisen runon laajuisiin sanomiin pureutumalla ei päästä vielä puusta pitkälle: ”arkisto/ Hyvä Elin// se tulee Hän tulee ulos/ kuin paraati on kiire// kontrasti … Joku/ Mikä on Kuka itkee”.

Sisällön tasolla teoksessa on laajasti ottaen kyse todellisuuden hahmottamiseen kytkeytyvästä kriisistä, runouden tarpeesta vastata maailman ja kommunikaation muutoksiin. Valohupun teknokraattisen ikeen alla korostuvat jakojäännöksettömien viestien sijaan hetkelliset dataimpulssit.

Heppoisia
sisältöjä

Lukuiloa Joensuun teoksen äärellä syntyy ja ei synny. Yhtäällä kokoelman yllättävät sanayhdistelmät ja ennenkokemattomia kytköksiä luovat ilmaukset ovat viehättävällä tavalla etäännyttäviä.

Vaikutelmaa tukee aukkoisen säemuodon teknisesti onnistunut hyödyntäminen. Ilmaisun katkonaisuus, epäsymmetria, taipuu edustamaan häiriöitä ja murroksia kommunikaatioketjussa.

Toisaalta taas tekstiin ei pääse käsiksi, ei sitten millään. On ehkä väärin sanoa, ettei teoksessa ole minkäänlaista sisältöä, mutta tulkinnalle altis tekstisisältö onkin jo toinen juttu.

Hyvä runo avautuu erilaisille lukijoille eri tavoilla.Henkilökohtaisesti kuitenkin karsastan sellaista kirjallisuutta, joka vaatii jonkin sortin erityisvalmiuksia avautuakseen. Tällaisen vaikutelman Joensuun runoilmaisu jättää; tekstien taustalla väijyvien filosofisten ja teoreettisten viritysten haamut puskevat pintaan.

Tai sitten minulta vain meni jotain ohi. Valohuppu kun tuntuu aktiivisesti sysivän lukijaansa sellaiseen luentaan, jossa teoksen sisältöä edes kuulu ”ymmärtää” sanan perinteisessä merkityksessä.

Näköalatonta konservatiivista nillitystä eli ei, mutta tekstisisältöjen heppoisuutta on paha katsoa läpi sormien. Jos runoilmaisun päättymätön uudisraivaustyö alkaa tarkoittaa sisältöjen syrjäyttämistä poeettisten oivallusten tieltä, tunnustaudun ainakin itse mielihyvin patavanhoilliseksi idiootiksi ja vetäydyn pölyiseen kammiooni kertaamaan klassikkoja.

Juri Joensuu on kirjoittanut esikoiskokoelmansa.
Juri Joensuu on kirjoittanut esikoiskokoelmansa.