Niukan lauseen komiikkaa

• Sergei Dovlatov: Meikäläiset. Suom. Pauli Tapio. Idiootti 2012. 154 s.

• Sergei Dovlatov: Matkalaukku. Suom. Pauli Tapio. Idiootti 2012. 169 s.

Sergei Dovlatovin terävissä lastuissa kaikuu Neuvostoliiton nauru.

Mistä tunnistaa Sergei Dovlatovin lukijan? Siitä että tämä pyrskähtelee pidätetystä naurusta, pyyhkii kyyneleitä eikä suostu laskemaan kirjaa käsistään. Tämä on saavutus – etenkin ottaen huomioon, että Dovlatov kuvaa paljolti elämän suuria, traagisiakin valintoja ja valitsematta jättämisiä.

Dovlatov (1941–1990) oli näyttelijäsuvun vesa, syntyisin Baškirian Ufasta. Toimittajana, oppaana ja armeija-aikoinaan myös vankileirin vartijana työskennellyt Dovlatov kirjoitti itseironista, hauskaa ja taidokkaasti rytmitettyä proosaa 1960–70-luvun Neuvostoliiton boheemipiireistä.

Paria kertomusta lukuun ottamatta Dovlatov ei saanut tekstejään julki Neuvostoliitossa ja emigroitui vuonna 1978 New Yorkiin, missä hän julkaisi lukuisia kertomuskokoelmia ja romaaneja sekä toimitti Uusi amerikkalainen -lehteä. Omaelämäkerrallisen fiktion minäkertojana seikkailee koominen kaksimetrinen Dovlatov, joka ei päästä itseään eikä aikalaisiaan vähällä.

Tarinoiden
matkalaukku

Kertomuskokoelmassa Matkalaukku (Tšemodan,1986) emigranttikirjailijan ajelehtiva elämä tiivistyy pyykkinarulla koossa pidettävään vaneriseen matkalaukkuun – ainoaan, jonka kirjailija on aikoinaan Neuvostoliitosta lähtiessään ottanut mukaansa.

Kovia kokeneen kuljetusvälineen sisältämistä tavaroista keriytyy auki jo unohtuneita tarinoita: jokaisella laukun esineellä Fernand Léger’n takista puolue-eliitin puolikenkiin on omansa.

Laadukkaiden suomalaisten kreppisukkien historia kuuluu näistä herkullisimpiin. Elämä kuluu ohi, avioliittoja solmitaan, lapsia siitetään, vankilaan joudutaan ja sieltä vapaudutaan, mutta sukat kestävät: ”Ja vain yksi asia pysyi muuttumattomana.

Kaksikymmentä vuotta minun jalkojani koristivat herneenväriset sukat. Lahjoitin niitä kaikille tutuilleni. Säilytin niissä kuusenkoristeita. Pyyhin niillä pölyjä. Tukin niillä ikkunankarmien rakoja. Eikä koko roskan kokonaismäärä juurikaan edes vähentynyt.” Dovlatovilla lienee ollut omakohtaista kokemusta sukkahousutrokaamisesta, sillä hän opiskeli Leningradin yliopistossa pari vuotta suomea ja ansaitsi kielitaitoisena turisteilta lisätienestejä.

Dovlatov on satiirisen anekdoottiperinteen uudistaja ja niukan lauseen mestari, jonka kirjallisiin esikuviin lukeutuivat novellistit Anton Tšehov ja Mihail Zoštšenko. Näiden kirjailijoiden perinnettä Dovlatov myös uudemmassa venäläisessä kirjallisuudessa ansiokkaasti jatkaa. 1920-luvun satiirikko Zoštšenko seikkailee hahmonakin Dovlatovin toisessa tänä vuonna suomennetussa teoksessa Meikäläiset (Naši, 1983).

Arkipäiväistettyä
mielettömyyttä

Meikäläisten otsikko viittaa Dovlatovien laajaan sukuun, jonka tarinaa kerrotaan muutaman sivun mittaisin anekdootein. Näissä heijastuu Neuvostoliiton epävirallinen kulttuurihistoria, kun toisinajattelijasukulaisten suulla pistetään virallista politiikkaa ja sitä myötäilevää kulttuurieliittiä halvalla. Tosin dissidentitkään eivät selviä käsittelystä kuivin jaloin. Eikä selviä kertojakaan.

Kirjailijan tapa hankkia itselleen vaimo kiteyttää hänen sattumanvaraiseksi kuvatun elämänsä: nainen asettuu taloksi ja alkaa hoitaa taloutta ilman sen suurempaa seksuaalista mielenkiintoa, ”arkipäiväistetyn mielettömällä” tavalla. Avioliiton emotionaalinen puoli näyttäytyy poikkeuksellisena, mutta kenties se ei sitä lopulta olekaan: ”Se ei ollut rakkautta. Mutta vielä vähemmän se oli pelkkää ohimenevää heikkoutta. Se oli yritys puolustautua kaaokselta. Emme alkaneet edes sinutella toisiamme. Mutta vuoden kuluessa syntyi tyttäremme Katja. Siten me tutustuimmekin.”

Dovlatov-suomennokset jatkavat Idiootti-kustantamon laadukasta venäläisen nykykirjallisuuden linjaa myös lajinsa puolesta. Pari vuotta sitten ilmestynyt Andrei Astvatsaturovin Ihmiset alastomuudessa (suom.

Tuukka Sandström) on Dovlatovin suora perillinen: autofiktiivinen minäkertoja, kirjallisuudentutkija Astvatsaturov veistelee Pietarin kulttuuripiireistä ironisesti ladattuja, todenperäisyydeltään usein arveluttavia lastuja, joissa seikkailevat Dovlatovin juttujen tavoin niin tunnetut kuin tuntemattomatkin sankarit.

Pauli Tapion suomennokset ovat suvereenia ja tarkkaa työtä. Lisäksi Tapio on varustanut molemmat teokset Neuvostoliiton arkipäivää ja kulttuurielämää avaavin suomentajan huomautuksin, mistä lukija on kiitollinen.

TINTTI KLAPURI

Saako mustavalkoiseksi, kiitos
Saako mustavalkoiseksi, kiitos